Hiihto

Kuukausi sitten luin lumoutuneena Helsingin Sanomien juttua Espoosta Hankasalmelle muuttaneesta miehestä, joka ryhtyi puusuksitehtailijan oppipojaksi. Mikä tarina! Miten kauniita suksia! Joku kuuli ihastuksen huokailuni, koska jo seuraavana päivänä tuttu kysyy: Haluaisitko lähteä Ylläksen 7 Summits -kisaan Ylösen puusuksilla? Joinain päivinä

Vuosi sitten seurasin pienen testiryhmän hiihtoa pitkin itärajaa. Kaikki keskeyttivät. "Tuonne haluan mukaan ensi vuonna", ajattelin. Kisaa edeltävä viikko sujuu tutuissa tunnelmissa: kamasäätö ei tunnu loppuvan lainkaan, pelottaa, hermostuttaa. Jokainen lihaksen rimpula tuntuu muuttuneen vahvan jykeväksi kuin lumihahtuva. Päällimmäisenä kaksi ajatusta:

Kokonainen maanantai keskellä tammikuuta oli jotenkin uskomattoman tahmea. Ärsytti. Oli päivä, jolloin vähän kaikki on mystisesti poikittain. Olen kuullut jonkun rouskuttavan suklaata avuksi angstiin. Joku on saattanut tarjota itselleen lasillisen viiniä. Minä ilmoittauduin 150 km:n hiihtotapahtumaan. Piristyin heti. Ruthless Raja -tapahtuman

"Olen juuri lähdössä ladulle ja näytän mielelläni reitin, jos haluat lähteä mukaan", ehdotan juuri saapuneelle ulkomaalaiselle, jolle vastaanottotiskin henkilö yrittää kartan avulla neuvoa helpointa reittiä hiihtämään. Olisiko sittenkin kannattanut olla vain suomalainen mörökölli ja tuijottaa omia suksenkärkiä? Turisti tarttuu ehdotukseeni ja sinnittelee ladulle

[caption id="attachment_2310" align="aligncenter" width="1024"] Kisan aattona hiihtelin liukulumikengillä Patvinsuon Kansallispuistossa[/caption] Luin tänään viimeisen sivun Jens Andersenin Astrid Lindgrenin elämästä kertovasta kirjasta Tämä päivä, yksi elämä. Lidgrenin saduissa on usein sydäntäsärkevän yksinäisiä lapsia. Olen reissannut viime viikkojen aikana pitkin Suomea satoja kilometrejä ihan