Blog

Laavulla Leivonmäen kansallispuistossa Kuva: Terhi Jaakkola

Leivonmäen laavulla ihmislihasta rentouttamassa

”Kroolin käsiveto koostuu veto- ja palautusvaiheista. Käsivedon palautusvaiheella tarkoitetaan vedenpinnan yläpuolella tapahtuvaa osaa, jossa käsi viedään reiden sivulta yläkautta pitkälle eteen. Tässä vaiheessa tärkeintä on pyrkiä minimoimaan veden vastus nostamalla hartia korkealle kiertämällä koko vartaloa (rullaus) ja ojentamalla käsi virtaviivaisesti veteen.” valistaa Wikipedia.

Leivonmäen kansallispuistossa Kuva: Terhi Jaakkola

Uidessa käteni toistavat työ- ja lepovaiheita. Voin kävellä, retkiluistella ja hiihtää kymmeniä tunteja, koska käytössä olevat lihakset jauhavat tasaisesti niin palautusta kuin työtäkin. Osaan tekniikan riittävän hyvin.

Leivonmäen kansallispuistossa Kuva: Terhi Jaakkola

Some-vaikuttaja-viestintätaituri Christina Forsgårdilta (joka oli kuullut tämän joltakulta muulta)* opin uuden lihaksen: ihmislihas. Ihmislihas on käytössä, kun ihmiset kohtaavat. Tunnen sosiaalisia taitureita, jotka minglaavat kidukset lepatellen, ihmislihas rentona tilanteessa kuin tilanteessa. Minun ihmislihakseni on käytettäessä lähes poikkeuksetta umpipinkeä, järkähtämättömän jännittynyt.

Leivonmäen kansallispuistossa Kuva: Terhi Jaakkola

Ei ihmislihakseni ole erityisen heikko, tapaan ihan mielelläni ihmisiä, kaikenlaisia. Kohdatessa olen kuin staattiseen lihastreeniin hurahtanut hullu. Ihmislihaksen käyttötekniikkani on olematon. Väsyn vähästä. Kuin aloitteleva, innokas uimari, joka reuhtoo pelkin vetovaihein altaan päätyyn, ja on läkähtyä kuoliaaksi.

Laavulla Leivonmäen kansallispuistossa Kuva: Terhi Jaakkola

Laavua ei oikeasti saa omia itselleen. Talvella arkiretkeillessä on harvoin tunkua. Varaudun siirtymään sivuun, jos kulkija osuu kohdalle.

Onnekseni ihmislihakseni ei kaipaa hierojan palveluja, palautusjuomaa tai lymfaterpiaa. Minulla on metsä. Oma, ilmainen terapeuttini. Toimii aina. Mikä tahansa kahden puun kokoinen lampare riittää. Mutta miksipä en tarjoaisi itselleni täydellistä luksushoitoa? Yötä kansallispuistossa? Paikoissa, jotka joku on ennalta upeiksi todennut? Laitellut laavut ja pilkkonut puut. Voiko joku näin nautinnollinen terapia olla edes laillista?

Riippumatossa Leivonmäen kansallispuistossa Kuva: Terhi Jaakkola

Helmikuun ytimessä pakkasin riippumattoni ja sukelsin kesken arjen Leivonmäen kansallispuistoon. Metsäpolulla oli kulkenut hiiri ja orava. Mahduin hyvin sekaan. Yöllä lumi peitti jäljet. Aamukahvinkeittoon herätteli lempeä tikka. Ihmislihas rentona käänsin vielä kerran kylkeä.

*Lisäys 17.3.2017: Ihmisliha-sanan äidiksi paljastui Twitter-keskustelussa Sallamaari Muhonen. Kiitos niin sana keksijälle kuin sen eteenpäin jakaneellekin.

Muita tarinoitani kansallispuistoista ja riippumatoista:

Kommentoisitko? Jakaisitko oman oivalluksesi? Ehkä olet jostain eri mieltä? Tai haluat kysyä lisää?