Title Image

Blog

Pyhä Randonnée – vahingossa vapaanousijaksi

Pyhän keväisiä jääpuikkoja Kuva: Terhi Jaakkola

Helmikuun puolessa välissä pakkaan talviseikkailuvarusteitani. Kaveri huikkaa uimahallin kopilla: ”Haluaisitko mun randosukset lainaan?” Kahden kuukauden kuluttua olen Pyhällä randonnéen epävirallisissa SM-kisoissa. Mitä ihmettä on tapahtunut?

Ylläksen huippu-huiputusviikonlopun jälkeen käyn kolmen yön pikavisiitillä kotona. Päivät venyvät molemmista päistä ja 12-tunnin kisa painaa vielä kantapäissä. Pakkaan hajamielisesti Pyhän reissulle mukaan kahdet murtsikat, lumilaudan ja lumikengät. Päätän: jos tämän lelukasan kanssa ei tunturissa ole kivaa, on vika minussa, ei varusteissa. Ohimossa vilahtaa ajatus kisasta, josta mökkiseurue on jo innoissaan vaihdellut viestejä. Nyt ei riitä virta eikä aika ylimääräiseen kamasäätöön. Voin hyvin hiihdellä keväthangilla muiden kisatessa.

Herään Pyhän perjantaihin muiden touhutessa itseään ulos ja ylös. Vasta nautittuani santsikupinsantsikupinsantsikupin rohkenen pihalle hipsuttelemaan. Pari tuntia kurussa ihan yksin kamera kaulassa korjaa pääni. Aurinko iskee silmää ja minä takaisin. Onkin taas hauskaa hypätä suksille, kamasäätää ja hihkua kaikelle kavereiden kanssa. Riemukkaan tunturiretketken päätteeksi olemme mielestämme ansainneet oluet, mutta kuulenkin kilpailevan tarjouksen. Terassin sijaan päädyn vertikaalikisaan Suomen super-rando-gurun Joonas Kortelaisen sekä kokeneen oloisen Janne R:n kanssa punaiset Peltoset jaloissani, pohjissa omintakeiset nousukarvat. Kisan idea on helppo: ensimmäinen laskettelurinteen päällä voittaa. Voitin itseni.

Skinnaajia Pyhällä Kuva: Tom Toivonen

Pyhällä pyllähtänyt hiihtäjä Kuva: Tom Toivonen

Perjantain vertikaalikisan lähtöviivalla Kuva: Tom Toivonen

Perjantain vertikaalikisan lähtöviivalla

16 minuutissa sain hiihdettyä keuhkot pihalle ja pääni totaaliseen endorfiinihumalaan. Hiihtelen mökille ja ryhdyn utelemaan: mikäs se huomisen kisa onkaan? Voisikohan siihen lähteä murtomaasuksilla? Pakkaan vaivihkaa reppuuni pakolliset varusteet: lumilapion, sondin, kypärän, avaruuslakanan, vettä, nousukarvat, lumivyörypiipparin ja evästä. Monille päänvaivaa aiheuttanut pilli on reppuuni saumattu jo valmistusvaiheessa.

Aamiaiselta lähetän epätoivoisen sähköpostin Kittilän OP:n vakuutusasiamies Katja Kurkinen-Stoorille. Ymmärrän, että konttori on kiinni, eikä vapaapäivinä saa vapaalaskuvakuutuksia. Kisan starttiin on 75 minuuttia ja säännöt vaativat vakuutusta. Kiljun ilosta ja yllätyksestä, kun saankin Katjalta viestin:
”Vakuutus on voimassa. Tsemppiä kisoihin! Toivottavasti vakuutus on turha.”

Kisa-aamuna tapaan kisamajurin, OAC Sportin Miika Vuorion. Opin, että kansainvälisiä kisasääntöjä noudattaen mukaan pääsee, kun suksissa on riittävästi teräskanttia ja vähintään 60 mm leveyttä*. Voi punaisia peltosiani – miten teidät levitän ja raudoitan! Muistelen erästä suloista naishenkilöä, joka pääsi lomamatkallaan hyvin alhaisen tasoituksen vaativalle golf-kentälle pelaamaan istahdettuaan clubin portaille, kentän johtajan näkösälle vuodattamaan valtavia kyyneliä. Toimisiko täällä? Mutta Miikalla onkin virne naamallaan. ”Odotapa hetki”, hän tuumaa. Vartin varoitusajalla olen lähtöviivalla super-pro-monot sekä lainasukset jalassani.

Karttaan olisi kannattanut tutustua huolellisemmin. Parissa kohdassa lykin turhaan alamäkeen nousukarvoilla, luultuani nousuosuuden jo alkaneen. Kuva: Tom Toivonen

Karttaan olisi kannattanut tutustua huolellisemmin. Parissa kohdassa lykin turhaan alamäkeen nousukarvoilla, luultuani nousuosuuden jo alkaneen.

OAC:n Miikan taika-auton takaluukusta löytyi minulle lainamonot ja -sukset. Kuva: Tom Toivonen

OAC:n Miikan taika-auton takaluukusta löytyi minulle lainamonot, -nousukarvat ja -sukset.

Nousemme letkassa Pyhä Wurstilta kohti ensimmäistä huippua. Nousu sujuu hämmennyksen vallassa. Mäen päällä leimaus ja sitten selviääkin kisan luonne: en osaa käyttää suksien siteitä. Liikaa liikkuvia osia. Kisapäissäni olen kärsimätön. Ährin minuutteja ja lopulta saan tuurilla siteet kiinni monoihin. Seuraava nousu on pitkä ja osin loiva. Löydän oman onnellisen paikkani maailmassa. Hitaan vahvasti yksin tunturiin kiipeäminen on parempaa, kuin mikään muu. Vapaanousu on uusi lempilajini.

Mäen laella tappelen taas siteiden kanssa. Kiroilen. Hävettää. Pyydän anteeksi kanssakisaajilta.

Kisan aikana ei ollut lumivyöryvaaraa Kuva: Terhi Jaakkola

Kisan aikana ei reitillä ollut lumivyöryvaaraa. Jos aion sukeltaa mukaan lajiin, on edessä ehdottomasti merkittävä määrä lumiturvallisuusopintoja

Palikkatesti Pyhän tapaan. En läpäissyt.

Palikkatesti Pyhän tapaan. En läpäissyt.

Jalassani on taikamonot. Niillä voin kiivetä mihin vain. Alamäet ovat laskutaidoilleni aivan liian vaikeita, mutta siteiden kanssa kiukutellessani saan savun nousemaan korvistani, enkä kiukustuksissani edes huomaa alamäkiä.

Viimeisessä nousussa tulee seinä vastaan. Kaivelen taskusta evästä. Yllätän itseni pääsemällä ylös asti. Laskuun lähtiessä unohdan kiinnittää monot, enkä ymmärrä miksi meno on muuttunut hurjaksi hoippumiseksi. Aittokurun reunalla olen jo niin puhki, etten ymmärrä selkeitä reittimerkintöjä. Onneksi kaverit ovat kiivenneet kannustamaan ja huutelevat minut taas kepakoiden äärelle.

Maaliviivan edustalla minut aina alamäissä sujuvasti ohitellut ystäväinen jää odottamaan hetkeksi. Ylitämme yhdessä itsemme ja maaliviivan. Istumme pitkään reissumobiilin takaluukussa ja hihkumme hikisinä. Meidät on vallannut riemu!

Randonnee-kisan reittimerkinnät Kuva: Terhi Jaakkola

Reitti oli merkitty selkeillä kepeillä, ylä- ja alamäillä oma värinsä.

Pääsin viikonlopuksi asumaan samaan mökkiin käsittämättömien huipputyyppien kanssa. Hieman kokoneemmat rando-sankarit saivat minut innollaan kokeilemaan taas uutta lajia ja mukanaan muutaman muunkin. (Te konkarit – KIITOS & KUMARRUS!!!) Koko 10 hengen seurueemme osallistui kisasarjaan. Syvimpään kumarran kunnioituksesta kypärä kourassa kolmelle ensimmäistä kertaa karvaisilla välineillä liikenteessä olleille. Yhden, lyhyen välinetestilenkin karaisemina nämä sankarit olivat hymyssä suin niin lähtö- kuin maaliviivallakin. Maximum respect!

Oman mökin supersankareiden lisäksi törmään viikonloppuna moniin muihin mielettömiin. Saan ilokseni tavata kasvokkain Pipo silmillä -blogin Miljan, jonka seikkailuja ja myönteistä meininkiä olen ihaillen lukenut koko talven ajan. Wurstin laatuherkkutiskin takana häärii minut Korouoman seinille opastanut Artturi ja miesten kisassa suverenoinut Joonas kertoo olleensa myös mukana Ylläksen 7 Summits -kisassa.

Randonnee-piirit ovat Suomessa vielä aivan pikkuruiset, mutta sitäkin letkeämmät. Vahva suositus! Liity heihin (meihin?)!

Mökkimme kahmii puolet kisasarjojen mitalisijoista.

National Geographic:n Adventureblog paljastaa lajin olevan maailmalla vahvassa kasvussa ja erityisesti polkujuoksijoiden suosiossa. Skimo gives you the opportunity to get deep into the mountains, tuumaa Schlarb, ammattipolkujuoksija. “Plus, it’s extra empty and beautiful in the wintertime – and badass.

Olin asetellut koko touhun puhtoisen pujottelun kanssa samaan lokeroon, sivuuttanut kiinnostamattomana. Mutta laji yhdistääkin kauneuden, tyhjyyden ja pahaperseyden. Olen myyty.

Sunnuntaihuiputtelijat Kuva: Tom Toivonen

Minä ja veljeni sunnuntaihuiputtelemassa kisan jälkeisenä päivänä

*International Ski Mountaineering Federation: Sporting Rules & Regulations: ”with metallic edges covering at least 90% of their length, and minimal width of at least 80 mm in the front, 60 mm under the boot and 70 mm in the rear part; ski length must be of at least 160cm for men (senior, espoir, junior, and cadet) and 150cm for women (senior, espoir, junior & cadet).”

Lukaise myös nämä:

Kommentoisitko? Jakaisitko oman oivalluksesi? Ehkä olet jostain eri mieltä? Tai haluat kysyä lisää?