Blog

Ylläs Seven Summits eli 12 tunnin kisa, joka kesti 2 kuukautta

Kuer-tunturilla Kuva: Terhi Jaakkola

Helmikuussa Kuer-tunturilla testaamassa lyhyitä nousukarvoja

Laskiaistiistaina kirjoitin Facebook-seinälleni varomattoman viestin: ”Mistä näitä lähes vastustamattomia tapahtumia oikein satelee? Niin kuin nyt tämäkin täysin umpikajahtanut, mutta ihan huippuidea kiivetä seitsemälle tunturille 12 tunnissa.” Viikko ei ehtinyt vieriä loppuun, kun joukkueemme oli jo ilmoittautunut Suomen historian ensimmäiseen Seven Summits -tunturihiihtotapahtumaan, varannut lennot, majoituksen ja vuokra-auton. Talven hauskin kamasäätö oli potkaistu käyntiin.

Kisan järjestäjät kiersivät reitin kevättalvella 2012 randonnée-suksilla. Oma välinespekulointimme käynnistyi tästä Paloheinän Pantterin viestistä: ”Huiput (Ylläs, Kesänki, Lainio, Aakenus, Pyhätunturi, Kukas, Kuer) jäävät kivasti latujen väliin, ja muutamalle huipulle pääsee jonkinlaista uraa pitkin. Luistelusukset + lumikengät vaikuttaa edelleen hyvältä kombolta. Yksi vaihtoehto olisi askarrella luistelusuksiin jonkinlaiset nousukarvaviritykset ylämäkiä varten, jolloin välttyisi lumikenkien kanniskelulta.

Lumikenkätestailua Kuva: Terhi Jaakkola

Pysyisikö luistelumono paremmin lumikengässä, jos monon käärii retkipatjaan?

Pitokarvat Kuva: Terhi Jaakkola

Irrotettavat pitokarvat toimivat erinomaisesti perinteisen suksessa märässä, uudessa lumessa

Kamahankintani kulkivat tuttua rataa: kukkaron ja kantapään kautta. Ensin ostan, sitten pohdin. Karvaisinta, mitä netistä löysin, olivat Madshusin kätevän näköiset ja kapoiset pitokarvat. Karvoja odotellessani testasin voisiko OAC KAR:n liukulumikengillä kulkea luistelumonot jalassa (ei voi), tarvitaanko luistelumonoihin ylimääräisiä virityksiä vai pysyvätkö lumikenkien omilla remmeillä (riippuu lumikengästä, osa toimii), pärjääkö Ylläksen umpihangessa luistelusauvoilla (ei, tarvitaan isommat sommat).

Vihdoin saapui karvainen paketti ja säntäsin intoa pirskahdellen ladulle. Madshusin pitokarvoissa pitoaluetta on vain suksen keskiosassa. Idea toimii, kun alla on perinteisen suksi. Luistelusuksen profiili (jalkavuus) on tarkoitettu aivan erilaiseen potkuun. Pitokarvojen kanssa luistelusuksi ei luista yhtään ja pitääkin vain hyvin heikosti. Kaikki tämä tieto oli toki käytössäni, mutta ajattelu unohtui taas hattuhyllylle. Päätin silti kiivetä lähimmälle tunturille. Testasin voiko suksia ja luistelusauvoja kuljettaa repussa (Toimii. Puita joutuu vähän väistelemään) ja kantaako lumikenkäreitti pelkillä monoilla (Kantaa helmikuussa. Huhtikuun sohjoa saatoin vain arvailla.)

Välissä heittelimme viestejä reittisuunnitelmasta, kiertosuunnasta ja aikataulusta, mutta ennen kaikkea varusteista. Voiko huhtikuussa olla kantohanki? Niin liukas, että voisimme vaihtaa lumikengät liukuesteisiin? Mistä saisimme koko luistelusuksen pituiset nousukarvat?

Kirjoitan kavereille: ”Soitin Camuun sekä MountainShopiin. Kummassakaan ei ollut ja MountainShop väitti ettei kukaan myy Suomessa metritavarana karvaa.” Lopulta löysin Varuste.net:n varastosta 90 mm leveää nousukarvaa, josta näppärä suutari askarteli yhden karvaisen suikaleen molempiin suksiin ja vielä yhden soiron varalle. Pääsiäisenä kiipeilen Tahkon töyräitä uudet karvaviritelmät suksissa ja lumikengät repussa. Raportoin joukkueelle: ”Karvaviritelmät olivat lähes täydelliset. Pito toimi melkein missä vain seinässä ja karvat pysyivät pohjassa.”

Paloheinään töyräältä raportoidaan: keksimämme karvaviritelmä ei kestä uudelleen kiinnityskertoja. Mielikuvitus loppuu. Näillä on mentävä. Pakkaamme mukaan kisareppuihin nippusiteitä, remmejä ja jesaria varakiinnittelyä varten. Matkalla kisapaikalle päätämme vielä luopua lumikengistä. Hanki kantakoon.

Kisan kolunnut nousukarva.  Kuva: Terhi Jaakkola

Kisan kolunnut nousukarva. Tästä versiosta on vielä kehittyneempi versio, jossa metallilenkkua tukevoittaa poikkipuomi.


Seikkailutarvikkeita Kuva: Terhi Jaakkola

Hinausköysi, karvojen varakiinnitysvälineitä sekä matkalukemista

Virallinen kisakello käynnistyy lauantaiaamuna klo 6.05. Luontokeskus Kellokkaan takapihalta starttaa lisäksemme 23 joukkuetta ja 50 hiihtäjää. Olo on onnellinen, olemme vihdoinkin matkassa. Useimpien suunnattua ensin Ylläksen huipulle, olemme ensimmäisinä Kesängin rastilla. Matkalla Lainiolle ohitsemme singahtavat kärjen vakavina ja vauhdilla etenevät joukkueet.

Flunssa saa yhden joukkueestamme kääntymään takaisin majapaikkaan. Jatkamme pulisevaa matkaamme stereona. Lainiolle kiipeämme suksen kärkiä tuijottaen. Sumu on vienyt näkyvyyden ja maiseman vallanneeseen valkoisuuteen tuijottelu saa meidät merisairaiksi.

Leimaus Lainio-tunturilla Kuva: Helena Skogman

Leimaus Lainiolla

Aakenuksen juurella iloitsemme: karvat kiinnittyvät edelleen ongelmitta. Tallustamme ylöspäin iloisesti tulevan kesän purjehduksista höpötellen. Samaan aikaan tapahtuman Facebook-seinällä ihmetellään: ”Nyt kyllä kiinnostaisi tietää täällä tapahtumakeskuksessa, että mikä se siellä Varesparkumassa oikein vetoaa kun POW:in harharetkilatua seuraavat nyt sekä Team 1Life että Vierivät Flakesit” Hetken hortoilun jälkeen palaamme tolkullisemmille reiteille. Kunniakierrokset naurattavat ja pian taas tuttu tahti jatkuu: tasaista kiipeämistä ja höpötystä.

Aakenuksella kohtaavat monet joukkueet. Tapaamme hiljaisempia hiihtäjiä, riemukkaan iloisia randoilijoita, lumikenkäilijöitä. Paluumatkalla huutelemme yhden joukkueen pois harhajäljiltämme: ”Täällä on tarjolla lyhyempi reitti. Sieltäkin pääsee toki!”

Lehdistökatsaus ladulla Kuva: Terhi Jaakkola

Mukana matkassa pyhää henkeä. Kirkko ja kaupunki -lehti voitti huokoisuudessaan kilpailevat julkaisut ja toimi kisassa suksien kuivaajana

Aakenuksen sumussa Kuva: Helena Skogman

Aakenuksella Kuva: Helena Skogman

Aakenuksen huipulla Kuva: Helena Skogman

Alas Aakenukselta Kuva: Helena Skogman

Pyhätunturille teemme jälkikäteen ajatellen hölmön reitin valinnan. Kiemuraa lisää halumme välttää kielletylle alueelle ajautuminen. Kisan kaikki kielletyt alueet ovat kiellettyjä kisaajien oman turvallisuuden varmistamiseksi. Silti jotkut joukkueista ovat tallustaneet suoraan kielletyn siivun läpi ainakin Pyhätunturin kyljessä. Miksi? Saman kaltainen sääntöjen rikkominen ihmetyttää lukuisissa vastaavissa kisoissa. Lähes kaikissa koluamissani multisport- ja rogaining-tapahtumissa olen nähnyt selkeitä sääntörikkomuksia. Näissä kisoissa ei jaeta kummoista kunniaa eikä roimia rahapalkintoja. Näiden sijaan tarjolla on ainutlaatuisia elämyksiä. Miksi siis väistellä sääntöjä?

Pyhätunturilla Kuva: Terhi Jaakkola

Neljäs tunturi huiputettu!

Kotamajan kahvitauolla taktikko kertoo julman totuuden: emme ehdi keräämään kaikkia tuntureita. Aika ei riitä. Tarkemman pohdinnan jälkeen joudumme luopumaan myös elämyksellisemmästä Kuerin retkestä ja tyytymään tylsempään Ylläksen huiputukseen. Kukaksen rastilla paistaa aurinko. Olemme tarponeet kymmenen tuntia eikä päällimmäisenä tunteena ole väsymys, vaan hinku ehtiä kaikille tuntureille.

Ylläkselle vievällä ladulla kello lähtee kirimään ja vauhtimme hidastuu. Päätämme silti yrittää vielä yhtä pistettä. Nappaan joukkuekaverin hinausköyden päähän ja sovimme jättävämme tunturilta laskeutumiseen 20 minuuttia aikaa. Näin arvioimme ehtivämme ajoissa maaliin. Lumipyry vie taas näkyvyyden. Ripottelemme kaikki voimamme Ylläksen rinteeseen ja vielä vähän enemmänkin. Lumikissat pyörivät ympärillä ja hinausköyden päästä kuuluu: ”15 minuuttia” ”10 minuuttia” ”8 minuuttia” Kolmen minuutin kohdalla pysähdyn. Matkaa on liikaa. Me emme ehdi Ylläksen rastille. Vaikka pisteiden sijaan olimme keräämässä elämyksiä, jää harmitus kurkkuun poikittain. Möykkyisen rinteen laskeutuminen tikkusuksilla on ajateltua hitaampaa. Emme tiedä tarkkaa kisa-aikaa. Tiedämme, että meillä on kiire. Haluamme elämysten lisäksi myös tuloksen.

Maaliin leimataan kisarakennuksen sisällä. Iloinen järjestäjä on jo ovella vastassa: ”Teillä on minuutti aikaa. Nopeasti portaat ylös!” Maalissa meidät vastaanottavat aplodimeri ja hurraa-huudot. Käsittämättömän upeat kanssakisaajat ja reippaat järjestäjät kääntävät tunnelmamme ylösalaisin. Joukkueemme leimaa maaliin ajassa 11 tuntia 59 minuuttia ja 50 sekuntia. Leijumme ilossa, eikä mikään matkan mokista kaiverra enää yhtään.

Varomattomasta Facebook-viestistäni on kulunut tasan kaksi kuukautta. Toteamme tyytyväisinä kisasopan äärellä valinneemme täysin oikeat varusteet. Kun luulemme, ettemme voisi olla iloisempia, kuulemme voittaneemme Paras tsemppaus -palkinnon. Rajaton riemu!

Kotimatkalla aika moni lause alkaa: ”Niin, entä jos….” Kisaspekulointi taitaa jatkua vielä pitkään. Milloinkohan ensi vuoden ilmoittautuminen avautuu?

Äkäsmyllyllä munkkikahvilla Kuva: Terhi Jaakkola

Kisapäivän jälkeen munkkikahvilla Äkäsmyllyllä

COMMENTS

  • 12.4.2016
    reply

    Mahtava tarina, jota oli ilo lukea! 🙂 Melkoisia elämyksiä ja tuloskin vielä noin tarkasti, huikeaa! 🙂

  • 13.4.2016
    reply

    Rikastuttavaa luettavaa noin niinkuin järjestäjän näkökulmasta!

Kommentoisitko? Jakaisitko oman oivalluksesi? Ehkä olet jostain eri mieltä? Tai haluat kysyä lisää?