Matka alkaa ahmien. Suu ammollaan haluan haukata kaiken: loppu elämän feng shuin, carpe diemin ja mind-loch-nessin, ymmärtäen, ettei korven taika niin toimi. Ei näyttäydy hotkijalle, vaan hänelle, joka ei vaadi. On hiljaa ja soljuu lähes piittaamattomana.

Tuli kamiinaan, puita kuivumaan, tulen puhaltelua, lunta sulatettavaksi, vettä termokseen, tulelle ruokaa, hiihtäjälle ruokaa, lisää puita, maistuiko, kyllä kiitos, huuhdotaan lautaset, juodaan huuteluvesi, lisää lunta sulamaan. Ilta katoaa puuhaten.

Ja sitten tuleekin nukkumatti. Lyö mailalla ohimoon. Retkipäivän jälkeen osuma on aina tarkka.

Piti ehtiä jutella. Etsiä säikeistä yhteisiä säveliä. Miettiä, mitä me toisistamme tahdomme, miksi ja milloin.

Paluumatkalla saapuu vihdoin hyvä hetki. Otan unelman rukkaselle ja avaan jo ajatuksen, mutta sitten se vierähtää kinokseen. Syvälle timanttiseen puuterimereen. Mitä näki pudotessaan?

Siellä se on, pehmeästi vaimennettu, upoksissa. Jääkö kevään löydettäväksi?

Saan vierelleni touhukkaan apurin. Tarttuu ongelmaan viikset innosta väpättäen. Säntäilee aikansa ja kysyy: ”Anteeksi, mitä etsimmekään?” No, sitä on hieman vaikea kuvailla, on niin hentoinen vielä.

Jäihän minulle vielä jäätynyt teippirulla ja murut pähkinäpussin pohjalla. Näillä jatkan.

Siellähän se olikin. Unelmani. Ladun lopussa minua odottamassa. Retki kirkasti ajatuksen. Istutin löytyneen etupenkille, kiinnitin vyön ja ojensin kupin kuumaa. Ajelimme kotiin hiljaisina veriappelsiininkaltaista jättiläisaurinkoa katsellen.