Title Image

Blog

Kitee - Hepovaaran tila - selfie hepan kanssa Kuva: Terhi Ilosaari

Kiteen Hepovaara: ilta sadussa

Kaupallinen yhteistyö Kiteen kaupungin kanssa

Oletko ollut joskus sadussa? Sellaisessa, jossa lohikäärmeillä on riittävästi elintilaa ja kaikilla aarteita omiksi tarpeikseen? Sadussa, jossa prinssit ja prinsessat ratsastavat halki kumpuilevien kukkaniittyjen perhosten lennellessä ja kaikki on jotenkin erityisen värikästä? Piha-aitauksessa röhkivät pienet siat ja lauta-aitojen välistä kurkistelevat uteliaat kukkaset? Tällaiseen satuun sain sukeltaa yhden ihmeellisen illan ajaksi.

Kitee, Puhos Hepovaaran tila, varoituskolmio kertoo, että olen perillä Hepovaarassa Kuva: Terhi Ilosaari

1,5 vuotta aikaisemmin

Käytössämme on muutama yhteinen englanninkielinen sana. Ryhdikäs Frau osoittaa pohjettani ja sanoo: ”pudding”. En ymmärrä, mitä nyt pitäisi ymmärtää. Istun satulassa itävaltalaisella hevostilalla, on meneillään elämäni kolmas ratsastustunti ja olen oppinut tekeväni tuhat asiaa väärin ja vain hyvin vähän oikein. Olin saapunut tilalle vapaaehtoiseksi apuriksi täytenä hevosummikkona. Uljaat, suuret eläimet herättivät mielessäni rahtusen pelkoa ja paljon kunnioitusta.

Kuukauden oleskelun aikana sain kärrätä ulos tuhansia kiloja hevosenkakkaa, levittää olkia pilttuisiin, jaella aamuheinät sekä lounaskaurat ja lopulta osallistua neljälle ratsastustunnille. Alkuun vaarattomalta tuntunut pikkuruisin poni paljastui omapäiseksi ja kiukun kirvoittavaksi tapaukseksi, suurimmat ja kauhua aiheuttaneet heposet mitä lutuisimmiksi hurmureiksi. Mielikuvani ratsastuksesta jäi etäiseksi – jotain hankalaa ja motoriikalleni mahdotonta. Mielikuvani hevosista muuttui täysin. Jäin kaipaamaan ylväitä kylkiä ja hiljalleen avautunutta turvallista vuorovaikutusta.

Nämä mielikuvat taskuissani matkaan kohti Kiteen Puhoksen Hepovaaran hyvinvointitilaa. Olen menossa elämäni viidennelle ratsastustunnille. Olen valmiiksi kulmikas ja kankea. Mieleeni kampeaa ajatus siitä, mitä kaikkea tulenkaan tekemään väärin, miten pohje, kantapää, ryhti ja varpaat tulevat karkaamaan virheellisiin asentoihin.

Kitee, Puhos, kaksi ruohoa syövää hevosta Hepovaaran tilalla  Kuva: Terhi Ilosaari

Hepovaaran halaukseen

Ennen kuin ehdin selittelemään kokemattomuuttani, johdattaa Hepovaaran Mira minut kesäisen katoksen suojiin ja jalustimien sijaan seisomaan ihan omille jaloilleni. Sinne tänne laukkaavat ajatukseni rauhoittuvat hiljalleen tähän paikkaan ja aikaan Miran ohjatessa lempein sanoin pienen rentoutusharjoituksen. Ennen eläinten kohtaamista on tärkeää, että olemme itse läsnä. Avaan silmäni ja huomaan saapuneeni keskelle suloisinta satukirjaa. Hurmaavia, punaisia rakennuksia, mutkittelevia aitauksia ja rauhallisesti käyskenteleviä hevosia.

Valkoisia apiloita kesäniiityllä Kuva: Terhi Ilosaari
Kitee Puhos - Minipossu Hepovaaran tilan pihassa  Kuva: Terhi Ilosaari
Sain kunnian tervehtiä myös tilan kolmea minipossua.

Asetumme vierekkäisiin karsinoihin harjat käsissämme. Tehtävänäni ei ole suorittaa kylkien harjausta ennen ratsastusretkeä, vaan ennemminkin kuunnella, herätellä omia aisteja ja aloitella kommunikaatiota juuri tämän hevosen kanssa. Mira opastaa keskittymään siihen, miltä hevosen kylki tuntuu, miten hevonen reagoi, mikä kohta tuntuu kaipaavan lisää harjausta, mikä harja tuntuu parhaalta. Tekemisen sijaan kumarramme kohti vahvaa kokemista ja aistimista.

Villasukka ja tossu hevosen kaviossa Kuva:  Kuva: Terhi Ilosaari
Paljasjalkakenkien suosijana olin ilahtunut kuullessani, että Hepovaaran hevoset kulkevat kavioiden salliessa minimalistikengillä.

Hevosen selässä mystiseen metsään

Kurinalaisten satulasulkeisten sijaan lähdemmekin suoraan metsäpoluille. Pienen kenttäkierroksen aikana saan ohjeistuksen perusasioista, säädämme satulan ja kopistelemme matkoihimme. Niittykukkien huojuessa tien pientareella saan ohjeeksi keskittyä kuuntelemaan kaikkea ja lopulta poimimaan vain yhden äänen ja keskittyä siihen.

Mira kertoo: ”Kautta linjan toiminnassa painotan läsnäoloa, pysähtymistä, hyvinvointia ja hevosystävällistä toimintaa. Itse ajattelen, että hevosilla on meille niin paljon annettavaa ja opetettavaa myös muulla tavoin kuin ratsastuksen tai ajamisen kautta. Haluan tuoda esiin enemmän hevosten kanssa pysähtymistä ja olemista, tekemisessä olemista, luonnosta nauttimista ja vuorovaikutusta.”

Kitee, Hepovaaran tila, Mira-ohjaaja hevosen kanssa  Kuva: Terhi Ilosaari

Käännymme polun mukana vanhaan kuusimetsään. Saan ohjeeksi katsoa maisemaa kuin hevonen, kuin saalistettava, pehmeästi ja laajasti pistemäisen saalistajan katseen sijaan. Otsaryppyni oikenee hiljalleen.

Hevonen, läsnäolon lempeä läksyttäjä

Heposeni kulku hidastuu hetkeksi. Sama toistuu. Hiljalleen ja huomaamatta askelluksesta katoaa veto ja jäämme edellä kulkevasta ohjaajasta ja hänen hevosestaan. Pohdiskellessani menon ajoittaista tahmeutta ääneen, ohjaa Mira ajatuksiani lempein sanoin ja kysymyksin. Opin kanssani kulkevan hevosen olevan erityisen herkkä ratsastajan liikkeille. Kun itse en vielä huomaa jonkun lihaksen rentoutuvan, toisen jäykistyvän – tietää hevonen tapahtuman jo tarkasti. Reiteni juoruavat mieleni liikkeet, pohkeeni pölöttävät vajaita viestejäni. Lopulta oivallan minua metsässä kuljettavan upean islantilaisen vaativan täyttä läsnäoloani. Jos minä en keskity joka solullani tähän hetkeen, menettää hevonenkin mielenkiintonsa. Kun ajatukseni karkaavat miettimään eilistä tai huomista, hidastaa hevonen ja tähyilee herkullisten heinien perään. ”Jos sinä et ole läsnä, en minäkään vaivaudu tähän”, viestii hevonen. Mutku-selitykseni eivät eläimelle kelpaa. Huh, miten vaivihkainen ja vaativa mielen kouluttaja allani onkaan!

Hevosen selässä Hepovaaran tila, Puhos, Kitee  Kuva: Terhi Ilosaari

Mansikoita, metsää ja maalaisidylliä

Kuljemme yltä päältä kesän vihreyttä vyöryttävää pihatietä pitkin. Pysähdymme maistelemaan metsämansikoita kokeaksemme retken ihan jokaisella aistilla. Mies haalareissaan raivaa umpeen kasvaneen pihapiirin keskeltä esiin vanhaa taloa ja navettaa, me jatkamme pihan halki uudelle metsäkierrokselle. Niin tuttu kuin metsä ympäristönä minulle onkin, en ole saanut koskaan kokea metsää näin ylhäältä, hevosen selästä käsin. Hevonen askeltaa taiten risukkoisten lampareiden poikki. Ihailen vaivatonta ja kompuroimatonta eläintä. Aika ajoin saan uuden tehtävän, jonka avulla kiinnityn vähitellen vahvemmin ja syvemmin meneillä olevaan hetkeen.

Hevonen metsäisellä laitumella Hepovaaran tilalla Kiteen Puhoksen kupeessa  Kuva: Terhi Ilosaari

”Eikö sinulla ole muita kenkiä? Entä housuja?” minulta kysyttiin, kun arasti haparoiden lähestyin ratsastustuntiani itävaltalaisella tilalla 1,5 vuotta aikaisemmin. Tunsin olevani kaikin puolin väärä ja väärin. Nyt olen taas hevosen selässä, mutta kaikki on oikein. Minä kelpaan ihan tällaisena. Saan pieniä ohjeita, mutta ennen kaikkea aikaa ja rauhaa oivaltaa itse. Hevonen on kuin ei huomaisikaan minua, vaikka aistiikin ihan jokaisen ajatukseni. Koen olevani hyvin pieni, mutta onnellinen luonnon ihmeiden äärellä, hevosen selässä.

Yhdessä hevosen kanssa

Satukirjamainen paikka on napannut koukkuunsa, en haluaisi astua ulos tarinasta. Kanssamme metsässä kulkeneet islantilaiset uljaudet ovat päässeet jo takaisin laitumelleen. Saan lopulta käskettyä itseni kotimatkalle. Kesäillan kokemus tuntuu hämmentävältä – miten lempeää, mutta samalla mieleltä väkevää läsnäoloa vaativaa. Hapuileva aloittelijan ajatukseni hevosista löysi oikean kodin. Aikaisempi kokemukseni oli jakanut kohtaamiset hevosten kanssa kahteen ääripäähän, joista toisessa elo on vuorovaikutteista, mutta hevosen hoitoon keskittyvää ja toisessa hevosen kanssa liikkumista, mutta ratsastajaan keskittyvää.

Hepovaaran illassa nämä ääripäät sulautuivat yhdeksi.

Kaksi hevosta päät vastakkain. Hepovaaran tila Puhos, Kitee  Kuva: Terhi Ilosaari

Lue lisää:

Muita kirjoituksiani Kiteeltä:

Tarinoitani Islannista

Millaisen oivalluksen kirjoitus antoi? Oletko jostain eri mieltä? Haluatko kysyä lisää? Kommentoi alle niin jatketaan keskustelua!