Visit Jyväskylän vieraana toukokuussa 2018 kolmen muun blogistin kanssa.
💚
Jyväskylä, Päijänteen pohjoispäässä sijaitseva mauton ja hajuton yliopistokaupunki, liikenteen risteyskohta, klassinen ja kaunis. Näin minä ajattelin, mutta Jyväskylä päätti toisin. Kylä päätti olla minulle Suurten Tunteiden Kaupunki.

Jyväskylän keskussairaalassa sain nähdä, kun veljeni esikoinen tapaa ensimmäistä kertaa pikkuveljensä. Liikuttavinta ikinä. Juna-asemalla olen laittanut auton oven kiinni ja särkynyt sisältä niin palasiksi, että jouduin ensimmäistä kertaa myöntämään: tästä en selviä yksin. Myöhemmin Jyväskylässä olen kokenut kuuluvani lämpimästi laumaan.

Viimeisestä, yhteenkuuluvuuden tunteesta, Tunturihullu-Sini kirjoitti mainiosti täällä.  Oma kirjoitukseni samasta viikonlopusta Retkipaikan sivuilla.

Mitä kaupungilla on tällä kertaa mielessään minua varten?

Viherlandia – onnen juurilla

Charmantti hovikuskimme kippaa meidät puutarhaliikkeen pihaan. Viherlandian muovihkot kyltit eivät varsinaisesti kutsu sisään. Ovella Erja Mäkelä, paikan toimitusjohtaja kaappaa meidät tarinoiden vietäväksi ja peruspuutarha muuttuukin taloksi, jolla on vahvat juuret.

Mikä on sinun uskomaton unelmasi? Sellainen, jolle itsekin hymyilet epäuskoisesti, mutta lempeästi? Tahvo Tahvonen (s. 1911) kannusti poikiaan pakkaamaan jälleen kerran kuormaa torimyyntiä varten: ”Vielä tulee se päivä, että asiakkaat tulevat meidän luo!” 

Ja täällä niitä parveilee – asiakkaita ruuhkaksi asti. Jossain nurkassa ruuhkaa kommentoivat papukaijat Kalle ja Torsti, jotka virallisen sivuston mukaan tuumaavat usein: ”Osta kukka!” tai ”Kalle kulta”. Epävirallisempi tieto kertoo hellittelysanaston oheen kuuluvan myös selkeää suomalaista kiroilua.

Mäkelä tuumaa iloisesti virnuillen: ”Nyt minä lähden oikeisiin töihin” ja suuntaa tuuraamaan kassavuoroon. Siirrymme floristi Kirsi Laitsarin hoteisiin. Pöydillä meitä odottavat kylmäliimatuubit, rautalangat ja pihdit. Olemme kukkakorupajassa.

Muutamalla kikalla rautalangasta saa väänneltyä pohjan korulle kuin korulle. Tekisinkö kaulakorun, hiuspannan vai sormuksen? Kylmäliimaan itseni pöytään ja kasvin varteen kiinni. Koruainekset katsovat meitä odottavina vaaseissaan. Mutta eihän ruususta voi leikata palasta? Kasvin varresta kulmaa? Kun ensimmäisen viillon on uskaltanut tehdä, jää touhuun koukkuun. Vielä illallakin katselen ravintolan viherkasveja sillä silmällä: tuosta juuren tyngästä saisi kyllä napattua kivan koukun juhlapantaan…

Yksi meistä tehtailee reippaan ronskisti näyttäviä, kahlomaisia koruja, yksi työstää hiljaa keskittyen, kolmas kerää pöydälleen hempeän pehmeät ainekset ja katsoo samalla lähetystä Ruotsin kuninkaallisten häistä.

Suostun poistumaan väkertelyn äärestä kuulleessani, että luvassa on lisää käsityönhurmaa.

Suomen ainut käsityön museo ja kaikille avoin työpaja

Suomen käsityön museo säilyttää, tallentaa ja välittää suomalaista käsityökulttuuria, tietoa ja taitoa. Kuulostaako pölyiseltä värttinäsäilöltä? Sitä paikka ei todellakaan ole. Vaihtuvaan näyttelyyn kerätyt työt ovat käsityönperinteitä rikkovia, riemukkaita ja ennen kaikkea kajahtaneita töitä. Puinen Jorma Uotinen tanssahtelee Aira Samulinin kanssa, rautalankasanat muodostavat runoja seinille, vapaavirkkaajan pyrstö saa pyrskähtelemään, railakkaat ryijyt leimuavat seinillä. Alakerran hämärässä, pysyvässä näyttelyssä saa huokaista helpotuksesta – täällä säilötään kansallispukuperinnettä rakkaudella.

Saamme jälleen työkalut tassuihimme. Museon avoimessa työpajassa voi kuka tahansa yllättää itsensä helppoja ohjeita noudattaen. Alle viiden euron materiaalimaksulla työpajassa taikoo mukaansa oman korun, avaimenperän, kirjan tai soittimen.

Taas päämme käyristyvät käsiin ja väkerrämme hiljaisina. Pikapysähdyksen aikana uusien kavereideni korviin ilmestyvät kauniit nahkakorut.

Jos et pääse heti Jyväskylään, tutustu edes verkkonäyttelyn antiin.

Bloggari, blogisti – pinnallinen pikkulintu

”Eksyin lukemaan sitä sun blogiasi ja huomasin lukevani jo ties kuinka monennetta juttua. Minähän siis en lue mitään blogeja. En ole sellainen ihminen. Mutta kyllä mä tulen taas uudelleen lukemaan.” kakisteli eräs mieshenkilö taannoin minulle. Onko blogi paikka, jossa esitellään huulikiiltoja ja käsilaukkuja? Irtoripsien uusimpia tuulahduksia? Onko kirjoitusten takana aina pinnallinen päiväperhonen?

Olen Jyväskylässä elämäni ensimmäisellä bloggarireissullani, Visit Jyväskylän vieraana.

Reissuun on kutsuttu lisäkseni kolme muuta kirjoittajaa. Unenomaisia, vastustamattomia retkikuvia Instagramissa julkaisevalle Ullalle retkeilyn kolme K:ta ovat: kakara, koira ja kamera. Ullan mutkikkaasta matkasta metsään kertoo Sport-lehden juttu.

Ensi hetkestä mutkattomaksi ja mukavaksi paljastuva Tädin ja tytön matkablogin pitäjä Tanja saa pohtimaan: olemmeko tunteneet jo pidempäänkin? Hän on vastustamaton pakkaus suorasanaisuutta, lempeyttä ja jalatmaassa-järkeä.

Sokerina pohjalla, päällä ja sivuilla – Noora, Metsäemo, peikkotyttö, puukiipijä, luonnon läkähdyksiin ihailija ja muiden metsään yllyttäjä. Luulin olevani universumin mestari metsän pienten asioiden ihailussa. Löysin voittajani ja olen iloinen siitä.

Teeladyn lumoissa

Kello lähenee viittä. On aika siirtyä Teeleidin hemmoteltavaksi.

Kramsunkadun teehuone sai alkunsa rakkaudesta kahviin. Leidi itse matkasi lapsi kainalossaan miehensä töiden perässä Shanghaihin. Hän ei voinut sietää huonoa kahvia ja siksi päätyikin tutustumaan teehen. Tutkimusretkillä matkanjohtajana toimi 6-vuotias poika. Perjantaisin kaksikko vietti Poika päättää -päivää. Metroja rakastavan pojan johtamat retket tehtiin yleensä kiskoja pitkin. Elämä oli kepeää seikkailua, kunnes mies ilmoitti: ”En voi elää enää päivääkään ilman saunaa ja ruisleipää”. Niin löysi Leidi itsensä taas harmaasta Suomesta. Hieman Shanghain sumua silmissään hän tunnustaa: ”Teehuone ehkä pelasti henkeni.”

Pitääkö jokaisen unelman kokea kolhuja toteutuakseen? Onko kellään tarinaa, jossa ensin on ihanaa ja sitten vielä ihanampaa?

Tänään yhden naisen unelma työllistää kahdeksan henkeä ja myy teetään sadan jälleenmyyjän kautta. Kasvusta huolimatta Kramsunkadulla vallitsee vahva kiireettömyys. Jokainen asiakas saa hetkeksi täysin jakamattoman, aidon huomion. Täällä kaikki ovat tuttuja. Jokainen asiakas palaa, osa viettämään ristiäisiä, kosimaan rakastaan ja osa nauttimaan yksityisestä hetkestä oman kuuman kuppinsa äärellä.

Testaa teetyyppisi Teeleidin testillä. Minä olen Lempi Luonnonystävä.

Figaro – rehellinen bistro

Matkaoppaana koko Jyväskylän reissullamme on häärinyt Johanna Maasola. Oletko joskus tavannut tyypin, joka on innoissaan työstään? Korota se potenssiin kymmenen ja saatat aistia Johannan innon. Opas ei tahdo pysyä housuissaan, kun tietää, miten herkullinen ilta meillä on vielä edessä.

Jyväskylän ravintolaklassikoista Figaro on saattanut heilahtaa jonkun mielessä jopa pönöttävän ja pölyisen puolelle. Kevään 2018 aikana paikka on ravistellut mattonsa, uusinut listansa ja palannut vanhoihin, rehellisiin figaromaisiin makuihin.

Kukkakorut päissämme istumme odottamaan tarjoilijaa. Päivästä päihtyneinä toivomme laseihimme viinin sijaan vettä. Luvassa on päivän menu. Enempää meille ei kerrota. Vyöt kiinni ja kohti nautintojen valtatietä! Pöytään ilmestyvät villitomaattisalaatti ja basilikasorbetti, kaikenlaiset lihat ja uskomattomat lisukkeet. Tarjottimet pursuilevat ja lopulta myönnämme: emme pysty enää enempään.

Ja täälläkin kohtaamme yhden unelmantoteuttajan, haaveilijan. Tarjoilija kertoo edessä häämöttävän uudenlaisen elämän. Hän aikoo jäädä muutamaksi kuukaudeksi kotiin ihmettelemään rauhassa maailmaa poikansa kanssa. Silti hän selvästi rakastaa työtään. Olisiko tässä unelma ja toteutus ilman kolhujen mutkaa?

Ruoka on liiankin hyvää. Mitä valitsisin, jos tulisin tänne itsekseni? Tarjoilija paljastaa: ”Minä ainakin tilaisin vain alkuruokia.”

Hotelli verson lakanoissa

”Verso on kasvitieteessä kasvin toinen pääosa juurten ohella.” (Wikipedia) Hotelli Verson juuret ovat monen herkkumatkaajan tunteman jyväskyläläisen Ravintola Pöllöwaarin tarinassa. Omistajat ja arvot ovat samat, mutta tekemisessä on aavistuksen verran enemmän pilkettä silmäkulmassa. Vastaanoton jäniksen päässä on lamppu, käytävillä keinutuoleja, kuplajuoman pitää kylmänä holtittoman karvainen kotelo, lattiamatossa kiemurtelevat sananjalat. Hotellissa voisi viettää viikon pelkkiä yksityiskohtia katsellen.

Yksi on ylitse muiden: Verson brunssi. Aamupäivän ateria tinkii lähiruokavaatimuksissaan ainoastaan teen ja kahvin kohdalla. Ne tuodaan ulkomailta, muuten kattaus on kauttaaltaan kotimainen tuoremehusta kalapöytään.

Kenen kanssa palaisin?

Päädyn usein elämysten äärelle satunnaisessa seurassa, opiskelukavereiden letkassa, töiden ansiosta, milloin mitenkin. Usein mietin: saisinpa kokea tämän sen ja sen seurassa!

Keiden kanssa haluaisin kokea nämä elämykset?
Viherlandian kukkakorupajaan palaan, kun ystäväni kohtaa aivan kohta unelmiensa prinssin, vastaa myöntävästi kosintaan ja joutuu polttarihumun vietäväksi. Kukitamme yhdessä juhlakalun ja jatkamme lähiseudulle savusaunan lauteille.

Suomen käsityömuseon työpajaan haluan raahata jokaisen. Ehkä kuitenkin kummitytön seurassa olisi kaikkein hauskinta? Toisaalta äitini nauttisi kyllä kovasti kansallispukunäyttelystä.

Teeleidin taloon on yksi vieras ylitse muiden. Rönsyjä, kukkia ja romantiikkaa rakastava siskoni on ehdottomasti tuotava tänne.

Figaron pöydässä ikävöin kaikkia heitä, joiden kyljessä olen saanut nauttia tuntikausia kestävistä illallisista. Sellaisista, jotka jossain vaiheessa aloitetaan alusta uudelleen. Jälkiruokaa seuraakin hiukopala, ja toinen ja pian olemmekin taas keittiössä kokkaamassa.

Verson brunssin aion vielä joskus tarjota ihan itselleni. Kaverikseni kaappaan lehtitelineestä hätäilemättömän printti-Hesarin. Istun, nautin ja lähden vasta, kun käsketään pois illallisen tieltä.

Lue myös:

Tädin ja tytön matkablogi
Rakkaudesta teehen, Teeleidi
Pornopolkkaa Surkeella 

Metsäemon tuoreet kuulumiset

ja ihastele Ullan uusimmat kuvat: _ulalla