Title Image

Blog

Outdoor-loma Bosnia ja Hertsegovinassa Kuva: Terhi Jaakkola, Endorfiininmetsästäjä

Never forget – tarinoita ihmisistä Balkanilla

”Kuule, kun on sota, ei silloin valita. Olin 16-vuotias. Tietenkin olin mukana. Koko perheeni oli.” vastaa oppaamme Miran, kun amerikkalainen nuori mies kysyy, oliko hän sotimassa 90-luvun alussa. Kun ikätoverini tappoivat Balkanilla toisiaan, minä sommittelin lukujärjestystä luokattoman lukion käytävällä ja juoksentelin miinattomissa metsissä. Kuuntelin Aknestikin maaliskuussa 1993 julkaisemaa Haukipudas-kappaletta: ”Sotatilaa jatkuu Balkanilla. Mä oon aina luullu että se on makkara”

Aika ajoin olen yrittänyt lukea ja ymmärtää 1990-luvun sodan sekasotkuisia käänteitä. Junamatkalla Sarajevosta Mostariin kertaamme seikkailuystävän kanssa sodan julmia käänteitä. Kokonaisuutta ei ole, historian kirjoitus on yhtä kiehuvaa, epäloogisesti etenevää laavavirtaa. 70-luvulla tehdylle, Kekkosen maahan syntyneelle, sodat ovat suoraviivaisia.

Mostarin silta, Bosnia ja Hertsegovinassa Kuva: Terhi Jaakkola, Endorfiininmetsästäjä

Mostarin vanha silta moskeijan tornista nähtynä. | Stari Most (Old Bridge) in Mostar, rebuilt 16th-century bridge. The bridge stood for 427 years, until it was destroyed on 9 November 1993. The rebuilt bridge opened on 23 July 2004.

Zlata Filipovićin omasta elämästä kertova Zlatan päiväkirja – Nuoren tytön elämä Sarajevossa alkaa rauhan aikana. 5-luokkalainen Zlata seuraa Amerikan hittilistaa, odottaa innoissaan lasketteluviikonloppua Jahorinja-vuorella, kikattelee serkkujensa kanssa ja hermoilee koulunumeroista. Hän on minua 6-vuotta nuorempi. Tytön tarinoihin on helppo samaistua, kunnes päiväkirja muuttuu sotapäiväkirjaksi. Puiston puut kaadetaan lämmitystarpeiksi, soittoläksyt jäävät soittamatta, kun tarkka-ampujalla on suora linja kodin pianohuoneeseen ja kellarin pommisuoja tulee turhan tutuksi.

Bosnia ja Hertsegovinassa Kuva: Terhi Jaakkola, Endorfiininmetsästäjä

Colors of Mostar

Mostarissa, rauhallisen Shevan kotikaduilla

”Kotimme vietiin 20 minuutissa. 15-vuotiaana näin ruumiita kaduilla.” kävelykieroksemme opas Sheva kertoo Mostarin kaduilla. Väärä käsitys on, että kaupungin halkaiseva Neretva-joki jakaisi kaupungin myös etnisessä mielessä. Todellinen raja kulkee lännempänä, pitkin leveää katua. Sala-ampujien tornin luuranko on tämän kadun varrella, samoin kauniin oranssinkeltainen lukiorakennus, joka ainoana oppilaitoksena Mostarissa opettaa nyt kaikkia etnisiä ryhmiä samassa rakennuksessa.

Lämminhenkinen oppaamme tarinoi uskomattoman rauhallisesti kotikaupunkinsa julmuuksista. Hän kertoo öistä, jolloin yksi perheestä lähti pimeyden turvin pienten kuppien kanssa hakemaan ruokaa samaan asuntoon pakkautuneelle suvulle. Seisomme julmaa kansanpuhdistusta nähneiden talojen seinustoilla. Sheva kertoo lapsuudestaan, tästä päivästä ja toivosta.

Hostel Miran Kuva Terhi Jaakkola Endorfiininmetsästäjä

Real stories, real people at Hostel Miran, Mostar

Kävelykierros auttaa hahmottamaan, ettei ole ollut yhtä Balkanin sotaa. Tapahtumat Sarajevossa ovat edenneet eri tavoin kuin Mostarissa. Jokaisella alueella on ollut omat sotkunsa, painotuksensa ja hirveytensä.

Viiltävä Bora-tuuli on löytänyt tiensä villavaatteidemme läpi. Päätämme astua seuraavan museon lämpöön. Kohdalle osuu Museum of War and Genocide Victims 1992-1995. Päivän arvonta ei tarjoile meille taidetta, vaan raadollisen raakaa tarinaa sodasta. Yhdessäkään museossa en ole ollut näin hiljaa ja nieleskellyt kyyneliä näin paljon.

Vrelo Bosne, Bosnia ja Hertsegovinassa Kuva: Terhi Jaakkola, Endorfiininmetsästäjä

Vrelo Bosne, park of bridges close to Sarajevo

Yö bunkkerissa

Vietämme yön vuorella Mostarin itäpuolella. Samalta tontilta serbit tulittivat kaupunkia huhtikuussa 1993. Majan isäntä, Đani saapuu paikalle. Hän pahoittelee mustaa huppuaan. ”Näytän tässä ihan massamurhaajalta!” naurahdamme varovasti. Uudelleen ja uudelleen huomaamme tämän kansan parantavan haavojaan sysimustan huumorin avulla.

Seuraavana päivänä istumme päivävaelluksen jälkeen kahvilla kahden vuoristo-oppaan kanssa. Toinen kertoo elämästään 90-luvun sodan aikana. Toinen on yllättävän vaisu, jopa hieman surumielinen. Myöhemmin asetamme päivämääriä paikoilleen ja tajuamme, että tämä hiljainen oli sodan ajan opiskelemassa ulkomailla. Miltä hänestä tuntuu, kun tarinat kääntyvät sotavuosiin?

Ja taas mainitaan Tito. Yksikään juttutuokio ei pääty ilman Titoa. Sävy on aina sama: ymmärrämme kyllä, että elämässä oli silloinkin epäkohtansa, mutta elämä oli hyvää. Jokaisella on oma muistonsa hyvästä ajasta, Titon ajasta.

Sarajevo Kuva: Terhi Jaakkola, Endorfiininmetsästäjä

Roomalainen silta lähelle Sarajevoa. | The Roman bridge on Ilidža was built in the 16th century using Roman stones.

Hyviä ihmisiä

2000-luvun alussa sain tutustua moneen sydämelliseen kroatialaiseen. Koti-Suomessa tuohduin sotaan liittyvistä kysymyksistä. Monen mieliin koko Balkan oli jäänyt sotimaan. Silloin koin tärkeäksi paasata seudun kauneudesta ja siitä, ettei alueella todellakaan enää taistella.

Syksyllä 2018 matkustin ensimmäistä kertaa Sarajevoon ja myöhemmin Mostariin. Sarajevoon lähtiessäni päätin, että jos jotain paikasta kirjoitan, en kirjoita sanaakaan sodasta. Perillä sain tutustua moneen, istua kahvikupin äärellä, kuunnella eri taustaisten ihmisten kertomuksia. Paikallisten tarinat päätyvät aina jossain vaiheessa heidän omiin kokemuksiinsa sodasta.

Sotahistoriaa kirjoitetaan kasvoitta. Virkkeissä tekijöinä ovat kroaatit, serbit, muslimit ja monet muut ryhmät. En halua vieläkään kirjoittaa sodasta. Haluan kirjoittaa ihmisistä. Siitä, miten paljon sydämellisiä, toisinaan suomalaiselle jopa kiusallisen avuliaita ja lämpimiä ihmisiä olen saanut tavata. Useat ovat syntyneet monen uskonnon perheeseen. Ystävien uskontoa tai etnistä taustaa ei ehkä tiedetä, ei pidetä tärkeänä. Haluan kirjoittaa ihmisistä, ettei kukaan koskaan erehtyisi ajattelemaan, että näissä kauniissa karuissa maissa olisi vain vihamielisiä ihmisiä. Haluan antaa näille ihmisille ja heidän tarinoilleen kasvot.

Sarajevo Kuva: Terhi Jaakkola, Endorfiininmetsästäjä

The Sarajevo tram network is one of Europe’s oldest, having originally served as the test line for Vienna’s trams (Wikipedia)

Savuaako maa, vai kuvittelenko vain?

Mostarissa oppaamme kertoo junamme saapuneen ainutlaatuiseen paikkaan. Juna-asema on ainut asia, joita Mostarissa on vain yksi. Kaikkea muuta on vähintään kaksi, jotta eri etniset ryhmät mahtuvat kaupunkiin. Bosnia ja Hertsegovinassa presidenttejä on kolme, joista yksi on vallassa aina kahdeksan kuukautta kerrallaan.

Suurten tunteiden maassa konfliktit tunnutaan ratkaistavan laittamalla kantapäät vastakkain. Erästä ulkoilujärjestöä kasattiin innolla, kunnes touhukkaimmat riitautuivat ja perustivat lopulta jokainen oman järjestönsä. Sama toistuu kuulemma monessa muussa yhteydessä.

Kuohuvista tunteista huolimatta pidän näistä tyypeistä. Eikö ole hyvä, että itselle tärkeät asiat saavat tuohtumaan? Että on tunteita ja tulisuutta?

Yhdistääkö rakkaus?

Kuusi nuorta lehahtaa kahvilasta Sarajevon yöelämään. Rouva tiskin takaa huokaa onnellisena: ”Huomasitko, nuo toiset olivat Kroatiasta ja toiset Belgradista? He olivat selvästi yhdessä! Yhdistäisipä rakkaus tämän alueen lopullisesti!”

Pienestä valosta huolimatta rouva kertoo olevansa huolissaan. Mostarissa kasvaa sodan jälkeen syntyneitä nuoria, jotka eivät koskaan käy ”väärällä puolella” kaupunkia.

”Sarajevo ei ole enää sama, kuin ennen sotaa.” toteavat monet. Eri uskontojen yhdessäelo ei ole enää yhtä mutkatonta, uudenlaista muslimiväestöä virtaa kaupunkiin ja muita uskontoja muuttaa pois.

Viaton, tuore lumi loistaa moskeijan kupolin päällä, lokum-makeiset pötköttävät houkuttelevina puodin vitriinissä, hitsaaja jatkaa töitä iltamyöhään pienessä kojussaan, kupariseppien naputtelu luo tunnelmaa, lunta leijailee hartioille. Kuljen Sarajevon pieniä katuja uudelleen ja uudelleen pakahtuen aina kaupungin ainutlaatuisesta, mystisestä tunnelmasta.

Muistelen Mostarissa kohtaamani Miranin sanoja: ”Minä puhun ja puhun. Puhun tapahtuneista vaikka 20 vuotta taukoamatta, kunhan vain uusi sota vältetään.”

Mostarin kiveen on hakattu teksti:
Never forget.

Onhan kaiverrus riittävän syvä?

Roman Bridge, Sarajevo Kuva Terhi Jaakkola Endorfiininmetsästäjä

The Roman Bridge close to Vrelo Bosne, Sarajevo

Jälkikirjoitus: Historian tuntemukseni on hatara. En innostu politiikasta. En tunne kaikkia Balkanin sodan käänteitä. Pelkään, että loukkaan jotain tahattomasti tekstilläni. Siksi tämä teksti jäi viikkojen ajaksi odottamaan julkaisua. Päädyin lukemaan Yval Noah Hararin kirjaa Sabiens Ihmisen lyhyt historia. Hararin kirjoittaa teoriasta, jonka mukaan Homo sabiens on ensisijaisesti sosiaalinen, juoruava eläin, jolle tärkein tieto ei ole saaliseläinten olinpaikka, vaan tieto muista Homo sabienseista. ”Kun näin saatiin paikkaansapitävää tietoa siitä, keneen voi luottaa, pienet ryhmät saattoivat laajeta suuremmiksi ryhmiksi ja sabiensit voivat ryhtyä tekemään tiiviimpää ja kehittyneempää yhteistyötä.” 

Harari palauttaa mieleeni tämän tekstin. Meille Homo sabienseille on siis luonnollista juoruilla ja perustaa näkemyksiä toisista muiden kertomaan, niputtaa yksilöitä ryhmiksi. Nyt kun tiedät tämän, voit tarkkailla ajatuksiasi. Pidänkö lajitoveriani epäluotettavana, koska joku muu väittää niin? Jotain ryhmää tietynlaisena kuulemani tarinan perusteella? Kaikkialla on upeita yksilöitä, hienoja ihmisiä. Suosittelen yllättymistä!

Lue lisää:

Millainen oivallus sinulle tuli postauksesta? Oletko jostain eri mieltä? Haluatko kysyä lisää? Kommentoi alle niin jatketaan keskustelua!