Pieni Ritojärvi - lumoava puupolku Pohjois-Karjalassa

, kaatunut ikipuu Terhi Jaakkola, Endorfiininmetsästäjä

28.11.2019

Pieni Ritojärvi – lumoava puupolku Pohjois-Karjalassa

Itä-Suomi, Pohjois-Karjala, Reissut, Retkeily

Keskeltä marraskuisen pehmeän harmaata sääennustetta pilkottaa yksi keltainen päivä. Olen kummini luona hemmoteltavana. Kääntelemme karttaa ja pohdimme, mihin lähtisimme ihmettelemään tuota valoilmiötä. Olen palannut juuri Pogostan kierrokselta, jota vaelluskaverimme kanssa tituleerasimme lopulta jopa Korsujen kierrokseksi. Sotahistorian sijaan keskityn nyt mieluusti luonnon ihasteluun. Siksi kiinnostavan kuuloinen Änäkäinen Salpalinjoineen jää seuraavaan kertaan ja Pieni Ritojärvi äänestetään päivän kohteeksi.

Pieni Ritojärven kierros Kuva: Terhi Jaakkola, Endorfiininmetsästäjä

Kontiovaarantie – kenties Suomen hauskin tieosuus

Saan luvan olla päivän prinsessa ja istua pelkääjän paikalla keskittyen täysin palkein maisemien ihailuun. Suomen kauneimman ajoreitin tittelistä on taidettu joskus äänestääkin, mutta voisiko tämä olla kaikkein hauskin? Tie mutkittelee ja kallistelee kapealla harjanteella. Kuski ei pysty irrottamaan katsetta tiestä, eikä käsiä ratista, vaikka kuinka ihastuksesta hihkun ja huokailen. Välillä tummaa vettä on molemmin puoli, välillä viereen vajoavat suurenmoiset supparykelmät.

Mieleni piirtää maisemaa kartaksi. Koneelle päästyäni tarkistan olisiko alueesta käppyräistä suunnistuskarttaa tarjolla. Ei ole, mutta saan hieman leipää käyrännälkääni katselemalla naapurikunnan, Ilomantsin suunnistajien lahjoja puskajusseillle: Silevaara, Petkeljärvi, Ravajärvi ja Taivallampi.

Tie pysyy hetken aloillaan, kun oikealle kääntyy kyltti Erä-Eeron piilokojuille. Paikan kehutaan olevan yksi Suomen parhaita ahmanbongauskohteita.

Pieni Ritojärvi – lähellä Lieksaa ja Patvinsuota

Pieni Ritojärvi on noin 30 kilometrin päässä Lieksasta, Patvinsuon kansallispuistoon matkaa on alle 20 kilometriä. Pielisen poikki kulkevan jäätien ollessa käytössä myös Kolin kansallispuisto on lyhyen ajomatkan päässä.

Lieksasta Kontiovaarantietä saavuttaessa juuri ennen Pienen Ritojärven pysäköintialuetta on partisaani-iskun uhrien muistomerkki. Muistomerkin osoite on Kontiovaarantie 110, 81650 Lieksa, jolla löytää hyvin perille parkkiin.

Me malttamattomat, hiljaisen päivän kulkijat haluamme heti polulle ja jätämme automme jo harjun päälle, 1920-luvulla rakennettujen kärryvajojen kupeeseen, jossa on sopivasti tilaa muutamalle autolle.

Pieni Ritojärvi, Lieksa Kuva: Riitta Tähkänen

Kilpikaarnaisia ikimäntyjä

Touhukas töyhtötiainen saattelee meidät viiden kilometrin mittaiselle kierrokselle. Jo ensimmäiset metrit kertovat, ketkä esittävät pääroolia päivän luontoelokuvassa. Uskomattomat mäntyvanhukset, superaihkit karhunkouran kokoisina kaarnapanssareineen muistuttavat siitä, että olen maapalolla vain pikavisiitillä. Nämä puut olivat täällä ennen minua ja toivon todella, että saavat jatkaa eloaan vielä senkin jälkeen, kun olen heittänyt kompassini nurkkaan.

Pieni Ritojärven kierros lokakuussa Kuva: Terhi Jaakkola

Rakastan syvää syystalven valoa, joka paistaa matalalta ja paksuna. Heittää valoaan säästellen nostaen toisinaan naavan, toisinaan kupuraisen kaarnan keltaiseen suosioonsa. Vaikka valo jaksaa ahkeroida joka päivä vähemmän, pidän sen kiireettömyydestä. Hitaasta noususta ja viime metreistä, jotka antava silmille aikaa tottua ja sienestäjälle mahdollisuuden saalistaa vielä yhden vahverikon poikki.

Pieni Ritojärven kierros Kuva: Riitta Tähkänen

Ase silmäkulmassa

Laavulla käärimme esiin paikallisen juhla-aterian: lanttukukon ja kaveriksi kimpaleen voita. Kummini kertoo jo edesmenneestä isästään, jonka reissujen vakivaruste oli kukkopaketti. Kerran tullimiehet leikkasivat evään kahtia, kun epäilivät suurta salakuljetusta. Suomalaista lanttuahan siinä salakuljetettiin kauniissa ruiskuoressa.

Lanttukukko Kuva: Terhi Jaakkola, Endorfiininmetsästäjä

Kesken laavukahvin kummini huudahtaa kauhuissaan enkä minä saa säikähdykseltä sanaa suustani. Takavasemmalta laavun seinän takaa on hiipinyt näkökenttäämme aseen piippu. Piippua seuraa maastonvärinen mies. Laavu on hiljentänyt höpötyksemme, metsästäjä luullut lähestyvänsä tyhjää taukopaikkaa. Hän pahoittelee vahinkoaan ja taikoo tulen eteemme ottein, joiden varmuutta ei ole kerätty viikossa tai kahdessa.

Pienen Ritojärven huussi, ehkä Suomen suloisin Kuva: Terhi Jaakkola, Endorfiininmetsästäjä

Latvansa pudottanut ihmeellinen ikimänty

Uskomattoman puiston superstara, nyt jo latvansa pudottanut ikimänty ei suostu kääntymään sanoiksi. On turvauduttava kuviin, kertokoon ne tuhat sanaansa ihan jokainen.

Vielä vuonna 2015 kirjoitetussa retkiraportissa tämän puuvanhuksen latva osoittaa kohti taivasta. Pudonnut ilmeisesti vuonna 2016.
Mikä eläin?
Sama eläin toisesta kuvakulmasta.
Kummin kanssa retkellä
Tätä yhtä puuta olisi voinut ihmetellä monta tuntia. Jokaisesta kolosta ja kulmasta löytyi jotain uutta ja ihmeellistä.
Ikipuun omaa kultaa
Täydellinen penkki

Patvinsuolle matkanneiden marjastajien muisto

Pieni Ritojärven kierros koostuu kahdesta hyvin eri tyyppisestä alueesta. Lounainen reuna kuljetaan harjumaisemissa, puuvanhuksia ja vesistöjä ihaillen. Kollispuoli on pääosin suota ja pitkospuita. Näitä kahta aluetta halkoo hiekkatie, jonka varressa on Partisaani-iskun uhrien muistomerkki.
Veteraanienperinto.fi-sivusto kertoo järkyttävän tarinan muistomerkin takaa.

”Kesällä 1944 tuli Pohjois- ja Itä-Suomen soille runsaasti lakkoja. Kun ruokatilanne maassa oli jo varsin kireä, lähdettiin tuota herkkua tavoittelemaan pitkienkin matkojen takaa.
…
Partisaanien tihutöistä itärajan pinnassa oli toki kuultu huhuja, mutta niihin ei osattu suhtautua vakavasti. Vaikka joukkojemme pääosa oli jo tuolloin vetäytynyt Itä-Karjalasta, olivat Rukajärven miehet edelleen saavuttamissaan asemissa.
…
Istuimme kuorma-auton lavalla, jotkut siellä olleiden pilkesäkkien päällä, autohan kulki puukaasun voimalla. Olimme päässeet jo noin 30 km:n päähän Lieksasta pienen Ritojärven lähelle, juttelimme ja vuoroin lauloimme, olimme iloisella mielellä.
…
Pienen Ritojärven mutkassa maasto nousee tien oikealla puolella jyrkästi, sen toisella puolella on suo ja pieni lampi. Tiellä on vähäinen silta, jota olimme ylittämässä, kun kuului ensimmäinen konepistoolin räsähdys. Ääni oli niin odottamaton, että vaikka vieressäni istunut Suoma-rouva alkoi valittaa ja pilkesäkin päällä istunut Tuulikki putosi päälleni, emme aluksi ymmärtäneet mitä oli tapahtunut. Auto jatkoi vielä matkaansa noin 300 metriä ja pysähtyi.”

Neljä kuudestatoista marjaretkeläisestä kuoli tässä iskussa.

Samasta tapahtumasta on kuvaus myös Irma Puumalaisen isoäidistään kirjoittamassa kirjassa: Lieksan Anni, aikakautensa vahva nainen.

Kourallinen karpaloita Kuva: Terhi Jaakkola, Endorfiininmetsästäjä

Karhuja vai karpalosoita?

Kesän lakoista on jäljellä enää syvän ruskeanpunaisiksi tummuneet lehdet, mutta pitkospuiden päässä hihkaisu pysäyttää. ”Hei, älä kävele onnesi ohi!” huutelee kummini ja onneksi huutelee. Pitkospuiden viereen on levitelty karpalomattoa. Etenemme suo-osuuden konkreettisesti kontaten.

Kun suo jää taakse ja karpalovimmaltamme uskaltaudumme vihdoin kahdelle jalalle, kutsuu pörröinen sammalmäki tauolle. Mehut mukeissamme kuvaamme tavallamme, minä käännytän lehväludetta linssiluteeksi, kummini kuvaa maisemaa.

Täydellisestä retkipäivästä jäi mieltä kaivelemaan vain yksi asia. Olisiko vieno vihellys voinut sittenkin olla karhu?

Kiitokset jutun kuvista, joissa olen päässyt esiin kameran takaa, kuluvat kummilleni Riitalle. Kiitos Riitta myös erinomaisista eväistä ja retkikohdeideoista. Sana ’ideat’ monikossa, koska eihän tämä suinkaan ollut ainut retki Lieksan vierailullani!