Yhteistyössä Kiteen kaupungin kanssa

”Juurikan Tähkähän se ol tunnetuin, mutta sieltä jo keittäjät kuolleet…”
”Niin ei niitä meiän mailla… nuapurin …”
”Muljulassa keitetty vielä 80-luvulla, Heimo tietää paikat…”
Pontikasta puhuessa vääntyy itäsuomalainen kieli entistä vinkeämmälle rusetille ja karjalainen sorina saa ennemminkin Savon suunnalta tuttua, kuulijaa hämmentävää poljentoa.

Miksi polkujuoksija kirjoittaisi pontikasta?

Keväällä 2020 kerron kasalle kavereita innoissani sopimastani blogijuttusarjasta. Pääsisin kirjoittamaan usean kuukauden ajan Kiteestä. Luontoliikuntateeman alle on helppo lappaa ideoita, kun tarjolla ovat kauniit kankaat, kirkkaat vesistöt ja ehtymätön vieraanvaraisuus. Yksi ryhmästä pyytää virnuillen selvittämään, miten Kiteen kirkasta keitetään. Hetken aiheesta vitsailemme, sitten jutustelu unohtuu.

Kun laadin lopullista listaa juttujen aiheista, palaavat pontikkapannut mieleeni. Onhan totta, että ulkopaikkakuntalaiselle Kiteestä tulee ensin mieleen Kirkas ja sitten vasta muut hienoudet ja keitelläänhän tuotetta, korpikuusenkyyneltä, metsässä – siellä, missä minäkin liikun. Siis keiteltiin, ei tietenkään enää. Eikä siis keitelty, ei ainakaan kenenkään kohtaamani mailla.

Aihetta pikaisesti kopaistessa löydän tiedon myös metsäisestä raaka-aineesta. Muutamakin lähde väittää, että pontikkaa olisi keitetty jopa jäkälästä.

Löydän pontikka-aiheisen kirjan*, jonka kuvaukset saavat mielen hinkumaan retkelle:
”Valoisa, kaunis yö, sellasta sinistä hämärää kaikkialla. Käki kukahteli ja linnut rakenteli pesiä.” ”Jumaliste mikä olotila. Se on sitä pontikkamiehen todellista elämää.”
”Palvattu hirvenlapa roikkui oksassa. Siitä vaan puukolla siivuja ja lähteen silmästä jääkylmää pontikkaa kyytipojaksi. Oli ne aikoja ne.”
”Pontikkatehdas kuusen juurella ei ollut kaikissa tapauksissa pelkkä viinankeittopaikka, se oli paljon enemmän. Se oli korpikansan teatteri ja kirkko. Nuotion loisteessa oli aikaa ja edellytyksiä mietiskellä, hiljentyä, kokea luonnon mahtava läheisyys.”

Pontikka – saako laillisesti valmistaa?

Vaikka pontikka aiheuttaakin vinkeää virnistelyä, on se aiheuttanut myös kaiken suuruisia tragedioita. Näitä surullisia tarinoita kertovat kaikki tämänkin jutun lähteenä käytetyt aineistot. Perheitä on ihan konkreettisesti päätynyt pakkaseen, pannuja on räjähdellyt, metsiä palanut, metanoli aiheuttanut tuhojaan ja alkoholiongelmat johtaneet lukemattomiin muihin vaikeuksiin.

”Vaikka siitä romantiikasta puhutaan, niin kyllä se pontikka on köyhän ja kurjan ihmisen juoma. Se on selvästi rikollista toimintaa. Kyllä siitä romanttisuus oli kaukana, kun siellä syksypimeällä touhusi saappaat kurassa ja nenä noessa. Valtion viinat ovat ainakin puhtaita, tietää mitä juo. Pontikka saattaa olla mitä hyvänsä moskaa.” kertoo eräs keittäjä Pontikka-kirjassa*.

Romantiikkaa on pannujen äärellä ainakin kerran koettu, kun poliisit luulivat tarinan mukaan löytävänsä pontikkamiehet ahkeroimasta, mutta pannujen kupeessa puhisikin pariskunta lemmentöissään.

Vaikka pontikan valmistus kiellettiin jo 1866 eli uskomus laillisuudesta vahvasti. Vielä 50-luvulla ihmetteli eräs saaressa asuva emäntä: ”Onhan se keittäminen ainakin jäitten lähdön aikaan, kelirikkoaikana, luvallista. Eikös sellainen laki ole edelleen voimassa.”*

Ettei kenellekään jäisi epäselväksi kopioin tähän vielä Valviran kannan: ”Yksityishenkilöillä on oikeus valmistaa kotitaloudessa yksinomaan käymisen avulla mietoja alkoholijuomia. Kotitaloudessa valmistettu alkoholijuoma on tarkoitettu yksityiseen käyttöön eikä sitä saa myydä tai tarjoilla kaupallisen toiminnan yhteydessä tai maksullisissa tilaisuuksissa.” Käymisteitse kotioloissa voi siis valmistaa niin olutta, viiniä kuin kiljuakin, mutta tislaamalla valmistettavan pontikan keitto on Suomen laissa kielletty. Tislausprosessi tuottaa viinan lisäksi metanolia, joka osaamattoman touhuissa voi viedä näön tai jopa hengen.

Voisiko kurjistakin tekijöistä huolimatta Kiteen Kirkas olla selkeä osa paikkakunnan kulttuuriperintöä, ihan kiertelemättä kertoen? Kirkasotsaisena ajattelen, että olisipa hauskaa esitellä entisiä pannujen paikkoja lukijoilleni mielenkiintoisina retkikohteina.

Marttoihin voi aina luottaa

Saan mutkien kautta puhelinnumeron, jonka haltija on lupautunut näyttämään vanhoja keittopaikkoja. Sovimme tapaamisen ihan itärajan viereen. Retkiaamuna opas soittaa ja peruu reissun. ”Ei kai se niin päivän piälle?” hän kysyy. Eihän se, vaikka olenkin matkannut paikkakunnalle jo edellisiltana vain tätä retkeä varten. Saattoihan äkillinen este olla todellinen, mutta tarinaa mehustaakseni väitän: mies jänisti.

Kun miehet ovat joko metsällä tai jänistämässä, tarttuu siskoni puhelimeen ja ryhtyy soittelemaan paikallisia marttoja läpi ja toteaa: ”Aloitan vanhimmasta, tietänevät eniten.” Useampikin kuulopuhe ohjaa meidät lähistön suolle. ”Olihan siellä, mutta ei meidän mailla”, lisäävät aina ohjeidensa perään.

Kahden martan johdolla kuljemme kauniin sokerikuorrutuksen saaneessa metsässä. Aika ajoin jään kamerani kanssa jälkeen muista. Elämäntehtäväänsä vakavasti suhtautuva, mukanamme nuuskiva paimenkoira, palaa aina tarkistamaan, mihin jäin.

”Joko kirjoitit suppiloista?” kysyy toinen oppaistani. Ilmeeni paljastaa hämmennyksen. Ehkä kyse on pontikan pullotukseen tarkoitetuista suppiloista? Tai ehkä syksyn suppilovahverosadosta? Opasmartalla onkin mielessä luontoliikuntateemani ja hän vinkkaa kirjoittamaan seudun hienoista suppamaastoista. Sillä niitä Kiteellä todellakin on, suppiloita.

Molempien opasmarttojeni puhelimet piippailevat ja soivat yhtenään. Jos jotain täällä itärajalla ollaan, niin auttavaisia. Sana on kiirinyt ja nyt jokainen etsii pontikkavihjeitä, ei omista pannuistaan tietenkään, vaan sattuipa kuulemaan. Kesän alussa sovittelin harteilleni jonkin sortin luontolähettilään viittaa. Taidan saada pian paikallisten suussa itselleni pontikka-blogistin arvonimen.

Kävelyretkemme päättyy navetalle. Kun opas etsii navetan toimistosta avukseni tausta-aineistoa, saan ihmetellä täysin automatisoitua lypsykonetta, johon yksi lypsikki juuri astahtaa.

Useammassakin tarinassa pontikkapannut ovat löytyneet, kun lehmät ovat palanneet lypsylle metsästä umpitunnelissa. Miltä on mahtanut maito maistua tällaisen laidunpäivän jälkeen? Ensimmäisessä suomalaisessa fiktiivisessä elokuvassa oli mukana possu ja pontikkaa: ”Salaviinanpolttajissa kaksi miekkosta keittää pontikkaa korvessa. Viinapannulla on myös sika, joka syö rankkia.”***

Kerrotaanpa myös tarinaa miehestä, jolla pontikkapuuhissaan oli aina mukana muutama vuohi. Vuohet popsivat mäskin suihinsa ja näin olivat todistusaineistot hävitetty siltä paikalta.

Eläimet ja paloviinan mainitsee myös Carl Von Linné Lapin matkakuvauksessaan, jossa kertoo suomalaisten käyttävän kolmea lääkäriä Bävergielliusta, Björngalliusta ja Pallovinusta eli Majavanhaustaa, Karhunsappea ja Paloviinaa.

Elokuvissa tuvan pöydän ääressä

Niin lystikäs kuin pannujahti paikallisten marttojen kintereillä olikin, kaipaan pontikkasaagani vielä prosentteja ja purutuntumaa. Haen kirjastosta Moonshine Village -dokumenttielokuvan, jonka nähdäkseni kutsun itseni jälleen siskoni luo kylään.

Äänessä on Aarni Vepsä, Kiteen kunnanjohtajana vuosilta 1962-1974: ”Sillä myöttiin Kitteetä”. Toinen dokumentti väittää: ”Presidentti Kekkonenkin vieraili Kiteellä Vepsän aikaan kolmesti, ja sai matkaansa pontikkaa vuoden 1969 maatalousnäyttelyssä”, mutta Moonshine Village on loivemmalla kannalla kaarrellen tuohikontista, jossa oli ehkä lanttukukko tai ehkä ei – muistutellen kuitenkin, etteivät poliisin valtuudet riitä presidentin lahjapaketteihin kurkkimaan. Sattumalta katson tallennetta paikassa, jonka pihapiirissä on samaisesta maatalousnäyttelystä peräisin oleva navettarakennus.

Yllätyn, miten reippaasti ja omilla nimillään kiteeläiset muistelevat pontikkatarinoita tässä tallenteessa. Vain yksi turinoi niska kameraan päin, mutta minulle kerrotaan oitis, että miehen kyllä jokainen äänestä tunnistaa.

”Viina ilahduttaa sydämen, kirkastaa kasvot ja haihduttaa surullisen mielen, jos sitä juo aamulla viiniin sekoitettuna. Jos veri valahtaa korviin etkä kuule hyvin, pane sitä korviin ja kuulet paremmin. Se auttaa pahaan henkeen ja tekee juojan hyvänhajuiseksi. Kellä on vatsakipuja, juokoon sitä ja kastelkoon pumpulia viinaan ja pankoon sen napaansa.” valistaa ruotsalainen lääkärikirja vuodelta 1624. Myös satoja vuosia myöhemmin valmistuneessa Moonshine Village -dokumenttielokuvassa todetaan pontikan olevan paitsi luonnontuote myös erittäin hyvä sydänlääke.

Kiteeläiset ovat aina olleet tunnettuja pontikankeittotaidoistaan. Jopa sotarintamalta on lähetetty kiteeläinen kotilomalle pontikkapuuhiin, tuliaisten toiveiden kera toki.

Aprillipäivänä 1980 soitettiin Suomen viimeinen sentraalisantran yhdistämä puhelu. Santrojen kuunnellessa puheluita, puhuttiin pontikasta porsaana. Jos valmistukseen tarvittiin hiivaa, saatettiin puhelussa kertoa huolissaan sian sairastuneen.

Mistä löytää pontikkapannun paikat?

Löytääkseen entisiä keittelypaikkoja, kannattaa katseet tietenkin suunnata kiteeläisiin metsiin, sillä siellä pannut ovat porisseet muuta maata ahkerammin. Pontikankeitossa on tarvittu vettä, joten lähteet ovat hyviä arvauksia. Mäkiset maastot, rotkot ja notkelmat ovat pitäneet savun piilossa. Tärkeintä oli valita vaikeasti löydettäviä paikkoja – rämeitä, soita, syrjäisiä kolkkia.

Kirjassa Suomalaisen pontikan tarina**** mainitaan Särkijärven Tuohtaansalo ja Oriveden Rihno sekä Suoparsaari. Ylipäätään opastetaan, että: ”Suurten järvien saaret olivat oivallisia sijoituspaikkoja pontikkatehtaille” sekä ”Suojaisat puronvarret olivat pontikkatehtaan ihanteellisimpia sijoituspaikkoja.”

Vuohien ja sikojen lisäksi ovat muurahaisetkin päässeet avustamaan pontikkapuuhiin:
”Mäskitynnyri tuli sijoittaa häiriöttömään paikkaan käynnin varmistamiseksi. Tunkio tai muurahaispesä olivat parhaimpia käymispaikkoja. Edellisessä tunkion haju peitti mäskin hajun jälkimmäisessä taas muurahaiset huolehtivat naamioinnista.”

Tarinat pontikankeittäjistä, poliiseista ja raittiusseuralaisten edesottamuksista kuulostavat korvissani selviltä seikkailukisan erikois-quest-aineksilta. Kilpailu kestää tietenkin useamman vuorokauden ajan. Ensin matkaan päästetään pontikanpolttajat, jotka etsivät kartalta vaikeakulkuisimmat rämeet ja peittävät aina huolella kulkujälkensä varoen muodostamasta minkäänlaista uraa piilopaikalleen. Samaan aikaan metsään päästetään poliisit ja raittiusseuran edustajat. Raittiusseuralaisilla on oikeus vain potkia pannut nurin ja raportoida koordinaatit poliiseille. Vielä täytyisi miettiä, mitä kilpailun jälkeen järjestettävässä banqetissa tarjoillaan…

Löytyypä Kiteeltä yksi ihan julkisesti tiedossa oleva pontikankeittoluolakin. Sinne koordinaatit esitellään tässä Retkipaikka.fi:n artikkelissa: Pohjois-Karjalan pontikkaluolissa: Kiteen Jääkellarilouhi.

Leskirouvan viinakätköt sammalmetsässä

Oliko tarinan kertojan tuttu vai tutun tuttu, ihan en pääse jäljille, mutta tarina meni kutakuinkin näin:

Farmariautoilevalle miehelle saapuu puhelu. Lähtisitkö auttamaan leskirouvaa pontikkapalkalla? Tehtävänä olisi viedä iäkkään lesken talolta tyhjät pullot pois, palkkiona olisi pontikkaa. Tarinan pullokuskilta putoaa leuka, kun hän näkee, millainen urakka olisi tarjolla. Ladon pullovarasto ei vaju nimeksikään, mutta muori haluaa palkita miehen sovitulla valuutalla ja kaivaa esiin kuluneen muistivihkonsa osaavin ottein. Sivuja aikansa selattuaan, löytää leskirouva oikean kohdan, seuraa sivun karttaa ja kopauttaa kepillä maata. Kuuluu iloinen kilahdus. Sieltä löytyy ensimmäinen kymmenen pullon kätkö. Sivua käännetään, kävellään ja jo ollaan uuden kätkön päällä.

Tämänkin tarinan kertoja – korjaan: tarinan kertojan kaveri – muistuttaa, että lääkkeeksihän ainetta vain.

Ja totesihan piirilääkäri Collianderkin jo vuonna 1765: ”Senpä vuoksi, kun sairaus rajusti päälle käy, otetaan heti hyvänlainen kulaus paloviinaa, johon on sekoitettu karhusappea, valkosipulia ja pikiöljyä ja tätä pidetään kaikkiin sisusvaivoihin sekä nuorille että vanhoille sopivana yleislääkkeenä.”*

Miksi Kitee on kirkkain?

Kuukausien ajan esitän saman kysymyksen useammallekin kohdalle osuvalle: Miksi juuri Kitee? Keitettiinhän pontikkaa muuallakin, mutta miksi Kitee on tuotteestaan tunnetuin?

Vastaukset karkaavat usein ohi aiheen. Joku mainitsee Kekkosen vierailut ja mieltymyksen paikkakunnan antimiin, toinen hyvän brändäyksen ja hienot etiketit ja Juurikan Tähkän.

Pontikka-kirja listaa kaksi mielestäni pätevää väitettä: viljan ja ihmiset.

”Kiteen lainajyvästö, joka perustettiin jo vuonna 1773, on eräs maamme vanhimpia. Kiteellä onkin viljelty voimaperäisesti maata jo vuosisatojen ajan, mistä syystä sillä onkin leipäpitäjän maine. Viljan runsaus takasi raaka-ainetta myös kotitarvepoltolle.”*

”Jos olis ollu joku toinen paikkakunta, niin minäkin olisin antanut sen jutun poliisille tutkittavaksi, mutta ei teällä Kitteellä voi sellasiin puuttua.” *

Muutkin kuunvaloa etsimässä

On kulunut kuukausia siitä, kun pöyhin pontikka-aihetta ensimmäisen kerran. Lumi peittää lähteet, rämeet ja notkelmat. Löydän Plamenin (tuon Kiteen alati avuliaan talkkarin, joka opasti aikaansa säästelemättä taannoisella Nightwish-retkelläni) lähettämän linkin 3AM Magazinen artikkeliin vuodelta 2014.

Alku on lupaava:
“We’re in search of moonshine.”
“We’re heading from Helsinki to Kitee…”
“To do this Diego has created an alter-ego, Esko Tikanmäki, son of a Finnish Tango musician, Matti Tikanmäki. We aim to gather ‘evidence’ to make the existence of Esko Tikanmaki Portogales real. And to do that we want to go to the village where Esko’s father died, drunk on pontika, the Finnish version of moonshine.”

Täydellistä! Näiden miesten itäisistä seikkailuista löytäisin varmasti puuttuvat naukut omaan tarinaani. Mutta ei – Diego ystävineen kokee jo tutuksi tulleen kohtalon. Kiteeläiset ovat yliläikkyvän ystävällisiä, puheet pontikasta pyöreitä kuin kolmesti tislatun ’porsaan’ maku ja lopulta päädytään saunaan.

Puolipiste pontikkapolkujen etsinnälle

On aika siirtää pontikanhuuruiset lähdeaineistot pois työpöydältä ja tehdä tilaa muille aiheille. Vieläkö perinne elää vahvana vai joko kaikki taiturit ovat pannunsa haudanneet? Kiteen paikallislehden Henkilökohtaista-palstalla on ilmoitus:
”Mirjam, ota yhteyttä, olisi asiaa. Erno.”

Olisiko lehti-ilmoitus salakoodattu viesti?

Lähteet:

*Pontikka-kirja: Pontikka – Viisi vuosisataa suomalaista paloviinaperinnettä
Tekijät: Pöysä Toivo, Rannikko Götha, Rannikko Reima
**Pontikka-elokuva: Pontikkapitäjä: elokuva Kiteen kehityksestä pontikan voimalla presidentti Kekkosen valtakaudella = Moonshine Village.
*** HS.fi: Suomen ensimmäinen elokuva on kadonnut arvoitus – viinakauppiaista kertonutta fiktiota on etsitty vuosia, nyt valmistuu uusversio
****Suomalaisen pontikan tarina, Erkki Fredrikson

Linkkejä

• Retkipaikka.fi: Kiteen pontikkaluolissa
• Lukuisia, luovia pontikkapannuja Kiteen kotiseutumuseossa http://kiteeseura.com/kotiseutumuseo/

Muita kirjoituksiani Kiteeltä

• Avantouinti – kolmen saunan viikonloppu Pohjois-Karjalassa
• Kitee: Puoli vuotta pontikkapannujen perässä
• Kiteellä, Pahan Pajarin poluilla
• Nightwish – luontosinfonioita itärajan tuntumasta
• Kiteen Päätyeenlahti: Lintujen syysmuuttoa aloittelijoille
• Pohjois-Karjala: Retkeilijän top 3 -kohteet
• Kiteen Kesälahden Sortolampi kummipojan ja karjalaisten herkkujen kera
• Kiteen Hepovaara: ilta sadussa
• Kiteen sykähdyttävimmät kohteet kameran kanssa kulkeville
• Ensimmäinen yöretki – riippumattoillen Kiteen Linnasaaressa