Vuosi sitten seurasin pienen testiryhmän hiihtoa pitkin itärajaa. Kaikki keskeyttivät. ”Tuonne haluan mukaan ensi vuonna”, ajattelin.

Kisaa edeltävä viikko sujuu tutuissa tunnelmissa: kamasäätö ei tunnu loppuvan lainkaan, pelottaa, hermostuttaa. Jokainen lihaksen rimpula tuntuu muuttuneen vahvan jykeväksi kuin lumihahtuva. Päällimmäisenä kaksi ajatusta: 1. Olisinpa jo lähtöviivalla. 2. En saa rähjätä muille – olen ihan itse keksinyt lähteä tähänkin reissuun.

Lähtöä edeltäväksi päiväksi siirrän etätoimistoni jylhään mökkiin lähtöpaikan lähiseudulle. Akklimatisoitumistani koilismaalaiseen ilmastoon seuraavat hiljaiset hahmot: valtava hirven pää ja kattoparrun karhuntalja. (Samainen hirvi komeilee mm ranskalaisen kuvataiteilijan Subjective Trophies -kokoelmassa)

Aina, kun luulee tekevänsä jotain aika hurjaa, löytyy joku moninkerroin huimapäisempi. Kuvan viuhahtaja oli lähtenyt matkaan jo edellisenä iltana, jotta ehtisi hiihtämään reissun molempiin suuntiin.

Keski-Suomen monitoimimiehen, Tommi Lahtosen kanssa somessa viestitellessä on monesti jäänyt juttu kesken. Hänen loputtomista retkistä olen halunnut kysellä lisää. Ilokseni löydän herran lähtöviivalta ja ensimmäiset kymmenet kilometrit kuluvat huomaamatta. Retkiradio on päällä ja kanava kunnossa.

Kuva: Tommi Lahtonen

Reittikarttaa tutkiessani sorruin perusvirheeseen. Kuvittelin käyrättömyyden tarjoavan helppoa menoa. Nyt tiedän, että tasaisen tuovat mukanaan tauottoman, tasatyönnön täyteisen työmaan.

50 kilometriä erämaalatua takana. Hossassa kurkistus suksenpohjiin paljastaa jäisten laskujen raapineen puolet pitoteipeistä pois. Onneksi mökki-isäntäni, käsittämättömän avulias voitelumaestro, on karauttanut paikalle ihmeautollaan, ja paikkaa vahingon minun mutustellessa onnellisena munkkia. Olen aika hemmoteltu. Kestän sen.

Möykkyiset alamäet eivät tarjonneet lepotaukoja Kuva: Tommi Lahtonen

Alkumatkan mutkittelemme kauempana rajasta. Vitsailen kaiken muuttuvan, kun saavumme rajavyöhykkeen reunaan. Ja kas, olen oikeassa! Loputtomalta tuntunut mäntymetsä vaihtuu kuusikoksi. Suksimme jopa pienen koivikon halki. Viereemme ilmestyy keltaraitaisten keppien jono. Ja siinä se pysyy kymmenien ja kymmenien kilometrien ajan. Tuossa ihan vieressä on Venäjä. Jos nostan suksen ladulta sivuun, olen rajanvyöhykkeen reunan väärällä puolella. Onhan tämä nyt jännittävää!

Kuva: Tommi Lahtonen

Etelä-Suomen lumetettujen laturinkuloiden jälkeen tuntuu uskomattomalta, että jossain voi olla näin paljon latua. Loputtoman pitkää, suoraa, kauniin suloista laturetkilatua. Tänne erämaahan laiteltuna vain meille.

Tauoton tasatyöntö puuduttaa tottumattomat kädet. En tiedä mitä tekisin. Sauvoitta hiihtäen vauhti putoaa turhaan. Sauvoilla hiihtäen kädet ovat tulessa. Ohjaan ajatukseni pois käsistä. Haluaisin vaipua hiihtoflown vietäväksi, mutta tauoton ajatusten paimennus hankaloittaa haavetta. Välillä onnistun. On ihanaa.

75 km -kyltin kohdalla havahdun: en ole koskaan hiihtänyt näin pitkää matkaa. Kaverin olotila reistailee ja radiomme hiljenee. Ryhdyn lahjomaan itseäni. 100 km:n kohdalla on Martinselkosen taukopaikka. Oma varustepussi kuivine paitoineen ja lisäeväineen odottelee siellä jo. Herkuttelen mielessäni tauon ihanuuksilla. Enää 10 km, jaksan kyllä. Enää 9, enää 8 km. Tien ylityksessä kuulemme, että matkaa Martinselkoseen onkin 18 km. Kuinka paljon itseään voi huijata? Kuinka paljon saa lahjoa? Kiristää? Oliko lähtöpaikan huhu matkan pituudesta sittenkin totta? Että 150 kilometrin sijaan hiihtäisimmekin 165? Voiko kilometrikyltteihin luottaa?

Taukopaikan soppa mahassa sujahdamme pimeyden keskelle, viimeiselle etapille. Tästä alkaa todellinen armoton osuus, kaikkein pimein erämaapätkä. Kilometripaalut rytmittävät matkaamme. Minä herkuttelen Maaningalta saamillani hirvenlihasiivuilla. Tommi voi pahoin. Emme tunne toisiamme kovin hyvin. En tiedä kuinka paljon toista voi kannustaa. Päätän puoli-itsekkäistä syistä, etten anna kaverin keskeyttää. Tiedän hänet kokeneeksi. Ei kuole, vaikka kärsiikin. Olen onnellinen leudosta kelistä. Voin ongelmitta seisoskella tovin jäätymättä, kun Tommi koettaa saada itseään latukuntoon.

Juomaleilin letku jäätyy helposti pakkasessa. Tällä systeemillä pärjäsi ainakin itärajan noin -8 c asteessa hyvin. Lämmityskuoressa on oma tasku kemialliselle lämmittimelle.

Mietin matkaan saamiani virtuaalitsemppejä. Hyvänmatkantoivottajia oli kasassa uskomaton määrä. Katsookohan joku vielä gps-palloani? On jo todella myöhä. Katsoo varmasti. Lämmittää.

Kuljen ultramatkoilta tutussa hyvien ja huonojen hetkien meressä. Aallonharjoilla havahtuu. Onpa kaikki ihanaa! Vaikeiden hetkien läpi on vain puskettava. Jokaisen takana on toistaiseksi ollut jotain hyvää tarjolla.

Ranteen mittari kertoo matkaa kertyneen jo luvatut 150 km. Maalia ei näy. Uskallanko jo tuulettaa? En vielä. Vihdoin kilometripaalutkin kertovat niin pieniä lukemia, että uskon: minä pääsen maaliin. Itkettää.

Maalissa ympärilläni on tähtisateinen utu. Olen voittanut itseni. Haluan vain istua hiljaa onnellisena ja leijua. Kävin kilpailun pääni sisällä ja nyt onnentunne valuu sieltä alas varpaisiin asti. Kuulemme reitin olleen ilmoitetun 150 kilometriin sijaan 168 km. Olen hiihtänyt yli 100 mailia.

Lupasinko matkalla, etten enää koskaan tasatyönnä? En hiihdä yksipotkuista tasatyöntöä? En osallistu ultramatkoille? Maalisoppaa kanssani samassa pöydässä kauhoo mies, joka kertoo hiihtävänsä kohta Kuusamosta Jäämerelle. Tapahtumassa on kuulemma mahdollista hiihtää myös koko Suomen halki. Ahaa! No, mikäs kisa se tämä on?

Muutama matkalta poimittu oppi:

• Reitti on todella tasainen. Jos lähdet mukaan ensi vuonna, harjoittele tasatyöntöä.
• Maalissa kuulin kikan käsien puutumiseen: käännä pikkurilli koukkuun. Kaksi hiihtäjää oli päässyt kokkusormistellen kivutta maaliin
• Jos pidot kuluvat suksista, vaihda sukset eri jalkoihin. Pito kuluu harvoin tasaisesti ja saat näin todennäköisesti uutta pitopintaa käyttöön.
• Tee ainakin yksi testilenkki ihan kaikki varusteet mukanasi. Reppuni oli täydessä eväslastissaan yllättävän painava ja hiihdon painopisteen hakeminen vei alkumatkasta hieman turhaan voimia. Tosin matkaa oli tämän opetteluun kyllä ihan riittävästi.

Mitä ehtii miettimään, kun hiihtää 167 kilometriä?
Pöllin idean ultramatkan ajatusten jaosta gps-träckin muodossa Alpo K:lta. Kiitos ja anteeksi! Mitä miettii ultramatkan taivaltaja? Yleensä ruokaa. Sitä, mitä syö seuraavaksi, ja mitä sen jälkeen. Yritän olla ajattelematta matkaa, taivallettua tai taivaltamatonta. Keskittyy nauttimaan hetkestä. Aina se ei ole helppoa. Ajatusten toivoisi olevan jotenkin yleviä. Eivät ne ole. Ovat aika brutaaleja. Ruoka-juoma-vessa-kipu-trala-laa. Kooste ajatuksistani historian ensimmäisessä Ruthless Raja -hiihdossa on katsottavissa täällä.

Lue lisää:

• Haastattelin kilpailun johtajaa ennen kisaa: Ruthless Raja – edessä armoton rajahiihto
• Tommin kisaraportti: Ruthless raja 4.2.2017
• Ruthless Raja -tapahtuman sivut
• Miten valmistautua Ruthless Raja -hiihtoon?
• Kilpailun johtajan mietteitä kisan jälkeen Yrjöpoeka: Euforiaa
• Kainuun Sanomat: Armoton hiihtoa Kuusamosta Suomussalmelle
• Juoksufoorumi: Ruthless raja 2017 – Tero Hyppölä (Kuva Terosta jutussani ylempänä)
• Kestävyysurheilu.fi: Armotonta menoa The Ruthless Rajassa