”Pakkanen hipoo kymmentä astetta ja mietin jälleen kerran, mitä ihmettä oikein teen täällä. Olen yksin kylmässä Alaskassa, karhujen ja susien keskellä erämaassa. Naurahdan ääneen, minähän rakastan tätä. Rakastan kaikkea tässä. Pelkoa, pettymyksiä, ja jännityksen tunteita. Rakastan pelon voittamista, onnistumista sekä onnellisuutta. Sen takia olen täällä, tämä tekee minut onnelliseksi.” toteaa luontokuvaaja Eeva Mäkinen (Elämää Alaskassa, Retki-lehti 8/2017, s. 54-61)

Kuvassa vesi on vielä musta ja sula, aamulla jäässä.

Ihan erämaassa en ole, mutta yksin kyllä. Pakkanen hiipii housuihin. Ihan juuri tästä on raportoitu niin suden, karhun kuin ahmankin kulkeneen. Pelottaa ja jännittää. Osaan jo paljon, mutten ihan kaikkea. Olen juuri palannut elämäni pisimmältä talviretkeltä ja haluan päästä heti viemään kaiken oppimani käytäntöön. Ihan itse ja yksin.

Pakkasyö talvibanaanissa

Kosevan kämppä, kaunis kahdelle

Hiihtomatkaa eteläiseltä parkkipaikalta läpi harjanteiden ja lampien kertyy hieman kiemurrellen lähes seitsemän kilometriä. Tumman siniharmaan maiseman keskeltä pilkottaa vihdoin pikkuruisen rakennuksen kulma. Ajattelen: ”Tämä on varmasti huussi ja tupa häämöttää tuolla kauempana.” Ei, olen oikeassa paikassa, Savon suloisimman autiotuvan, Kosevan edustalla. Hienotunteisesti sivummalle ovat jättäytyneet tupaa suurempi puuvaja sekä ulkohuone.

Saan kamiinan syttymään kertayrityksellä, samoin bensakeittimen. Olenkohan elossa vai uneksinko, ihmettelen, koska elo tulen kanssa on tähän mennessä ollut tuskaista toilailua. Kamiina raksahtelee tunnelmallisesti.

Selaan tupakirjan merkintöjä. Vielä yksi pieni puu kamiinaan, vielä yksi aukeama tarinoita – sitten siirryn pakkasen kainaloon unia katsomaan. Vielä yksi…

Sääennuste lupaa aamuksi pilvistä, siis pitkiä unia. Ei tarvetta herätä heilumaan kameran kanssa auringon aamutervehdystä taltioimaan. Havahdun riippumatostani. Joku sohii valolla silmiin. Onko joku tullut taskulamppunsa kanssa heilumaan? Kyllä. Täysvalogeenipäällikkö, aurinko, saapui leiriin ja herätti.

Talvisiin riippumattokuviini saan aina kysymyksen: ”Kuinka kylmässä tarkenee?” Nyt takana oli toistaiseksi kylmin riippumatossa nukkumani yö. (-15c paikkeilla)

Viime talvena Ylösen suksiverstaan Hannu teki minulle sukset, joilla lupasin hiihtää Ylläs 7 Summit -tapahtumassa. Nyt Ylösen puukaunottaret pääsivät taas mukaan retkelle.

Tiilikkajärven taidetta ja taikaa

Kainuun ja Pohjois-Savon rajalla sijaitseva Tiilikkajärven kansallispuisto on Suomen neljänneksi hiljaisin (Kansallispuistojen vierailut vuonna 2017). Vieraskirja kuitenkin kertoo autiotuvan olleen viime vuosina yllättävän suosittu ympäri vuoden. On ihme, että saan tuvan ihka omaksi tukikohdakseni kokonaisen yön ajaksi.

Tupa on siisti ja suloinen, puuvaja täynnä kuivia klapeja ja kaikkialla törmää puutyön taitajan kädenjälkeen. Oven pönkkä ei ole pönkkä vaan kala, kauhan varsi on lintu ja kaikki on kaunista.

Kiitos hänelle, joka pilkkoi ja pinosi.

Metsähallituksen neuvoja, Heidi Kilpeläinen osaa kertoa: ”Tiilikkajärven kansallispuiston veistokset ovat Juutisen luontovalvojaveljesten käsialaa. He pitivät Tiilikkajärven kansallispuistosta huolta vuosien ajan. Sittemmin Reino on jäänyt eläkkeelle ja Matti on edesmennyt.

Veistokset ovat syntyneet työn ja paikan synnyttämän inspiraation pohjalta, jotkut kenties paikan päällä, mutta luulenpa, että myös kotiverstaalla vapaa-ajalla.”

Puistomestari Marko Haapalehdolta opin lisää: ”Juutisen ’pojat’ asustivat yhdessä taloudessa Valtimon Verkkojoen kylällä Matin kuolemaan saakka. Nyt Reino on rakentanut pihapiiriin kotimuseon (Osoite: Puukarintie 850, Valtimo), joka on aina avoin kävijöille ja siellä on nähtävillä lisää ite-taiteilijan tuotoksia. Ainakin Tea Karvinen on haastatellut Juutisia viimevuonna julkaistussa Kansallispuistokirjassaan” 

Juutisen poikien taidetta huussin purulaarin kauhan kahvassa.

Helposti syttyvä, tumma ja tulinen

Aamukahvin aveciksi lämmittämäni kamiina ei taas päästä otteestaan. Sukset mielisivät jo kotimatkalle, mutta minä vain tunnelmoin uuden tumman ihastukseni kyljessä.

Tumma, tulinen ja vastustamaton.

Pihalta kuuluu kolahduksia. Arctic Monkey -blogin Sanni on listannut pilke silmäkulmassa autiotupien ärsyttävät persoonat. Näkyviin suihkii ahkio mukanaan kaksi miestä. Mietin, ovatko autiotupapersoonalistan Niksi-Pekkoja vai Tunturisaarnaajia. Mutta ovatkin kaltaisiani, talviretkeilyn alkeiden opettelijoita. Näiden mukavien kanssahan voisin jäädä turinoimaan pidemmäksikin toviksi! Onneksi tilaa on vain kahdelle, saan potkaistua itseni irti tuvan lumoista.

Kevät kurkistaa räystäälle.

Pimeys, pakkanen ja bensakeitin pitivät jännityksessä illan ja yön. Paluumatkan puuterissa liihotellessa saapuu vihdoinkin rauha. Suksilla selviän kyllä.

Osasin ja onnistuin.

Kuvassa kaksi niemenkärkeä, joiden välisen matkan pystyy sulan aikana kahlaamaan. Tämähän olisi täydellinen swimrun-tapahtuman paikka!

Ahmin auringon timanttimereksi muuttamaa lumimaisemaa 42 senttimetriä kokeneempana talviretkeilijänä ja salaa ihan hirvittävän ylpeänä itsestäni.

Aurinkokello?

Tiilikan autiosta kerrotaan hurjia tarinoita. Onneksi luin kertomukset tuvan pöydän lehtileikkeistä vasta paluumatkalla. Luontoon.fi/tiilikanautio tosin paljastaa, etteivät tarinat ole lainkaan tosia.

Menomatkalla tässä oli vielä aivan sulaa. Yö istutti tilalle jääkukkapenkin.

Timanttipölyä

Samasta retkestä kirjoittamani, hieman satumaisempi tarina: Kinokseen kadonnut unelma

Linkkejä muiden tarinoihin Tiilikkajärveltä

• Retkijuttuja-blogi: Savolaisten itäkaira: Tiilikka
• Kerman kuorijat: Neljäs ulottuvuus
• Puuhis: Tiilikkajärven kansallispuisto ja Kosevan eräkämppä (video)
• Jouni Ohtamaa: Talvi tulee Tiilikkajärven kansallispuistoon