Syyskuussa 2017 istahdan reissubussissa nuoren miehen viereen. Hän on palannut erämaavaellukselta. Rauhallisin elkein hän suurentaa karttakuvaa esitellen erämaan parhaita herkkuja. Kartan päällä lukee Vätsäri. Olemme matkalla Lemmenjoelle, mutta mieleni säntää suoraan Vätsärin karuihin kivikoihin, sinisten täplien sekaan, käsittämättömiä jyrkänteitä kurkistelemaan. Tuolla hetkellä kaivertuu Vätsäri haavelistani kärkikahinoihin.

Huhtikuussa 2021 tipahtaa viesti: ”Haluatko lähteä tänä kesänä Vätsäriin? Olis rastinvientiä packrafteillä perinteisen Jukolan jälkeisellä viikolla.”
”Jooo! Kivaa! Yritän hoitaa jostain maatalouslomittajan. Sun viisautta saanen hyödyntää, kun pohdin, että mistä saan sellaisen packraftin.” (tässä kohdassa viestittelyä tarkistan hakukoneen kuvahaulla, että mikä sellainen rafti on) Kun kysyjän kanssa on takana muutama huippureissu, ei yksityiskohtiin tarvitse takertua. Hoituvat kyllä aikanaan.

Mikä on Kairacross Vätsäri?

Kesällä 2020 Lapland Wilderness Challenge -kisassa tapahtuu kummia: ”Osa kartan pisteistä ei ole liikkunut vähään aikaan, sillä joukkueet ovat pysähtyneet nukkumaan yöksi. Väsymys alkaa varmasti painaa myös nettiseuraajia, mutta sitten Facebookin keskustelupalstalle tulee viesti: ”Karens pizza kulkee vedessä!” Karens pizza -niminen joukkue on kaivanut kaikkien hämmästykseksi repustaan kumiveneen ja kauhoo nyt muilta karkuun.

Pizzalautta ei kestänyt karua erämaata ja melova joukkue katosi kärkikahinoista. Kisan voiton korjasivat kotiin Marsut, jotka hyödynsivät hekin vesireittejä hieman huimapäisemmin ottein. Retkipatjat kannattelivat uiden etenevää kaksikkoa Surnujärven kylmässä vedessä muiden joukkueiden kiertäessä vesistöä kilometrien verran. Uintireissun voittoisa ydin ei ehkä ollut niinkään matkan, vaan jalkojen säästämisessä.

Kesän 2020 kilpailun palkintoja ei ole vielä jaettu, kun toinen pizzalauttamiehistä katsoo kilpailunjohtajaa merkitsevästi ja molemmat tietävät, millainen kilpailu tähän, kenties lampitiheyden Suomen ennätyksen omaavaan, erämaahan sopisi täydellisesti.

Lue koko Kairacross-kisan mehevä syntytarina täältä.

Historian ensimmäinen Kairacross Vätsäri miteltiin juhannusviikonloppuna 2021. Kaikkien sarjojen lähtö oli Inarin Sevettijärveltä juhannusaatonaattona. Rata oli kaikille sama, noin 300 kilometrin mittainen erämaaraapaisu, jota saattoi lähteä taivaltamaan joko 3 vuorokauden tai 5 vuorokauden urakka mielessään.  Kartan sai käteensä viimeistään kaksi tuntia ennen lähtöä, halutessaan jo edellisenä iltana.

Edellisvuoden koitoksessa eivät kilpailunjärjestäjät ymmärtäneet kannustaa ketään vesille. Uuden Kairacross Vätsäri -kisan säännöt ohjaavat kaikki vahvasti veneeseen. Pakollisten varusteiden listalla on jokaiselle joukkueelle määrätty: ”Melottava tai soudettava vesikulkuväline – kumivene, packraft, kajakki, avokanootti, soutuvene tai vastaava ei uimapatja tai vastaava. Yksi tai useampi kulkuväline niin, että jokainen joukkueen jäsen voi kulkea vesillä yhtä aikaa.”

Lähes poluttomassa ja paikoin hyvinkin pienipiirteisessä erämaassa on osattava suunnistaa. Kiellettyjen varusteiden listalla ovat kaikki näytölliset, suunnistusta avustavat laitteet. Vain järjestäjän antama gps-laite kulkee joukkueiden mukana kertoen sijainnin virtuaaliyleisölle.

Ensimmäinen päivä: Sanilan porotila – Vainosjärvi

Levitämme varustekasamme Sanilan porotilan pihakodan pöydille ja lattioille. Kairacross-kisan rastit saapuvat seudulle kanssamme samaan aikaan. Kilpailun lähtöön on vajaa viikko. Omien varusteidemme sekaan pakkaamme 17 rastilippua leimasimineen sekä varakarttasarjan. Tiukunen saa laukkunsa kylkeen riemukseen (riesakseen) kaksi kelluviin rasteihin tarvittavaa poijutikkua. Sieluuni ei ole ripoteltu rahtustakaan grammaviilaajaa, mutta selkään pian nouseva, lantiohihnaton ja vedenkestävä laukku kaikkine melontalisukkeineen motivoi karsimaan varusteita vielä viimeiselläkin välppäyskierroksella.

Reppuviritys nousee hädin tuskin selkääni. Ensimmäinen kilometri ei ole kävelyä, se on hiipivää hoippumista. Kartta kummallisine mittakaavoineen ei puhu mitään tuntemaamme kieltä ja takerrumme jo ensimmäisiin risteyksiin. Lisäksemme rasteja on lähdössä viemään maastoon kaksi yksittäistä sitkeää sissiä. Kipu kimpoilee hartioista otsalohkoon ja ohimoihin kaventaen näkökentän hädin tuskin pikkuvarpaasta toiseen ulottuvaksi. Yritämme hekotella sille seikalle, ettei vaelluksilta tuttua lantiohihnan hirvittävää kosketusta tarvitse tällä reissulla kokea. Vastaavan Vätsäri-vaelluksen vuotta aikaisemmin tehnyt vakuuttelee tuskasta huolimatta, että vesitiivis varustekassi on paras valinta packraft-retkelle.

Vainosjärven rannalla saan pikakoulutuksen packraft-reppulautan täyttöön ja käyttöön. Molskahdan laukkuineni paatin kyytiin ja olen valmiina melomaan satumaisen erämaajärven niemeen keskellä kesäyötä. Ensimmäisten vetojen ajan aluksen ilmapallomaisuus naurattaa. Pian järven selkä avautuu ja mielen valtaa epätoivo. Tuntuu kuin yrittäisin edetä vanhalla kumiveneellä kahta kertakäyttölusikkaa käyttäen. Tiukunen kauhoo vaivatta kaukaisuuteen. Mietin, että edessä on molemmille henkisesti liian raskas reissu, minulle myös fyysisesti. En etene, olen perässä raahattava. Kiinnitämme kilpailun rastin numero 2 keskelle saarta ja päätämme leiriytyä lipun tuntumaan. Paikka on epätodellisen hieno, vesi niin kirkasta että pohjaa voi helposti ihailla illallismuhennosta lusikoidessaan.

Rastinvientiretkemme reittiä ja kilpailijoiden reitinvalintoja voit tutkia kilpailun gps-seurannan taltioinnista: Kairacross Vätsäri 2021 -seuranta. Kaikki viisi leiripaikkaamme ovat merkitty tälle kartalle.

Mikä ja missä on Vätsäri?

Elokuussa 2018 kuljin Kaldoaivin erämaan läpi. Päällimmäisin muisto tuon erämaan maisemasta on tyhjyys. Hänelle, jonka ajatukset asettuvat vasta, kun maisemassa on vain ja ainoastaan tilaa, on Kaldoaivi paras paratiisi. Tuntuu kuin joku olisi kolunnut koko Kaldoaivin keräten kaikki jyrkänteet, kivet, rosot ja rotkot ja rumauttanut ne repustaan vieressä olevaan Vätsäriin.

• 

• 

• 

• 

• 

Jos on joskus ajatellut, että Venäjä olisi Suomen itänaapuri ja Ruotsi se läntinen, voi Vätsärin kohdalla joutua tarkistamaan kompassineulan toimivuuden, kas täällä itänaapurina onkin Norja. Koska reissunälkä kasvaa aina reissatessa, etsin oitis johtolankoja siihen, miten Vätsärin retkeen voisi yhdistää piipahduksen Norjassa. Pasi Talvitie kirjoittaa Retkipaikka.fi-artikkelissa: ”Piilolan polku kuljettaa Vätsärin erämaan eteläosan mäntymetsäerämaan halki Piilolan autiotuvalle, ja yhdistää alueen Norjan puolella sijaitsevaan Ylä-Paatsjoen kansallispuistoon. Norjan puolelta löytyy muutenkin Vätsärin alueella liikkuvalle mielenkiintoisia kohteita, sillä rajan takana on useita avoimia autiotupia ja rajan saa nykyään ylittää vapaasti.” (Kirjoitus vuodelta 2016) Piilolan polku onkin Vätsärin ainoa merkitty reitti.

Lähtöpäivänä meitä vielä pelotellaan: ”Vätsäri on niin kivinen, ettei sieltä löydä teltalle paikkaa”. Reitillemme osuu jokainen päivä toinen toistaan upeampia leiripaikkoja. Jos on kokenut vain tuon kivistä ruuhkautuneen palan Vätsäriä, ei ole nähnyt kuin murusen. Vätsärin maisema vaihtuu yhden vaelluspäivän aikana suuresta järvenselästä villinä kumpuilevaan kivikkomännikköön ja sieltä lampien läikyttämäksi läntiksi jatkuen seuraavana päivän puuttomana tunturiylänkönä.

Luontoo.fi-sivusto kertoo Vätsärin ohjeet, säännöt, kartat, etäisyydet, historian ja palvelut. Samainen sivusto muistuttaa myös: ”Vätsärin erämaa-alue soveltuu vain erittäin kokeneille retkeilijöille. Palveluita ei käytännössä ole, eikä erämaassa selviä ilman asianmukaista varustusta: karttoja, kompassia, telttaa, vaatetusta, makuupussia ja riittävää ruokamäärää.”

Toinen päivä: Vainosjärvi – Uutuanjoki

Tiukunen tutkailee jo karttaa keula kohti päivän ensimmäistä rastinpaikkaa minun vielä ähistessä rannassa varusteideni kanssa. Retkirutiinit ovat ohuelti ruosteessa ja uudessa menopelissä riittää ihmeteltävää. Koen olevani ketterä kuin kärsätön norsu pakkauspuuhissani.

Viemme rastin numero 3 kilometrin päähän koilliseen ja palaamme sitten lähes leiriä viistäen ripustamaan kisarastin numero 4. Vesi on helppoa ja trooppisen kirkasta, maisema jostain muualta kuin Suomesta.

Ylitämme kartalla kiemurtelevan vaaleanpunaisen raidan ensimmäisen kerran. Viiva viestii vedenjakajan sijainnista. Vesikulkuneuvo täytyy desinfioida vedenjakajan yli siirryttäessä, jotta lohiloinen ei salamatkustaisi uusiin vesiin. Vaelluksella maastodesinfiointi hoituu desinfiointijauheella, Kairacross-kilpailussa osallistujille on laiteltu desinfiointipisteet todennäköisimpiin vedenjakajan ylityskohtiin.

Luontoon.fi valistaa lohiloisesta: ”Atlantin merilohikanta ei ole sopeutunut elämään loisen kanssa, joten Jäämereen laskeviin lohijokiimme päästessään loinen saattaa hävittää Atlantin merilohikannan kokonaan muutamassa vuodessa.” ”Norjassa loinen on romahduttanut Atlantin merilohikannan noin 40 vaelluskalajoessa.” Lue lisää lohiloisesta Ruokavirasto.fi: Lohiloinen

Kalatonjärvi antaa vielä hetken hengähdyksen, mutta sitten onkin jo aika maistella lajin ydintä ja könytä pulleroisen paatin kanssa paikkoihin, joihin ei muilla keinoin pääsisi melomaan. Reppu selkään, mela käteen, kelluntaliivit packraftiin kiinni ja paatti liinalla hinaukseen. Seuraavan lammen rannassa sama ruljanssi toisin päin. Kaikki etsii vielä paikkaansa ja minä kaikkea.

Hyvin lyhyen lajituttavuuden perusteella olen jakanut packraftaajat kahteen koulukuntaan: pakkaajat ja hinaajat. Pakkaajat tyhjentävät reppulauttaa ahkerasti, nostavat selkään ja täyttävät uudelleen uuden vesistön rannassa. Nyt lajin syövereihin minua saattelee Tiukunen, joka edustaa vankkaa hinaajien heimoa ja siksipä täytämme lauttamme vain kerran koko vaelluksen aikana. Pehmeitä kankaita kulkiessa lauttaa voi helposti kiskoa perässään hyödyntäen laukun kiinnitystä varten viritettyä liinaa, mutta tämän päivän reitti on kivikoilla kyllästetty. Kuljemme vedeltä toiselle kumipaatit kainaloissamme. Aamupäivästä kaivertuvat mieleen erikoisen kirkkaat vedet, joiden viehätystä yritän kännykkäni kameralla toistuvasti taltioida siinä onnistumatta.

Saavutamme kartalla lystikkäältä näyttävän Uutuanjoen. Jossain ensimmäisistä virtapaikoista jään kiinni puun karahkaan lautan ulkopuolelle roikkumaan jääneestä liinasta. Sotkua setviessä hämmästelen jostain selkäni takaa kuuluvaa sihinää. Pian istun keskellä virtausta puuhun juuttuneena puolityhjässä paatissa. Packraft täytetään ensin suuremman reiän kautta täyttöpussilla ja viimeistellään pienemmän aukon kautta puhaltamalla. Nyt täyttöpilli on tohinassa auennut ja kulkuneuvo litistyy litistymistään. Yritän hiljentää sisäisen soimaajani muistuttamalla, että tämä on vasta toinen packraft-päiväni. Sählään ja ihailen kiitollisena retkiseurani lehmänhermoja.

Jossain toisessa todellisuudessa Uutuanjoen alkukilometrit olisivat meidän molempien mielestä täydellinen temmellyspuisto. Kauniin metsän keskellä kurvaileva joki kapenee tämän tästä iloisiksi virtapaikoiksi, paikoin kantaen ohitettaviksi, paikoin riemukkaiksi laskettaviksi. Parhaat pärskeet huitaisevat vettä puseroon, paattia tyhjennellään ja toistuvasti Tiukunen kiipeää rannalle tutkailemaan, onko seuraava virtapaikka turvallinen laskea. Kartalta katsottuna osuuden piti olla nopeasti melottavissa ja yöpaikan jossain Norjan rajan tuntumassa. Nyt kello karkaa, otsiin ilmestyvät poimut ja koko vaelluksen päälle hiipii huoli siitä, ehtisimmekö viemään kaikki rastit ennen kilpailun alkua. Jos maasto on jatkossakin näin hidasta, emme ehtisi.

Rastin numero 5 jälkeen joessa avautuu yllättäen melojalle vaarallinen putous. Onneksi verkko kantaa viestin tältä kohden kilpailunjohdolle. Paikka tulisi mielestämme merkata kielletyksi, ettei kukaan karauta kisapäissään vesimassan vietäväksi.

En osaa katsoa vettä reppulautturin silmin. Istun kuin tatti paatin takapenkillä ja juutun takapuolestani joka ikiseen matalikkoon. Taitamattomuus turhauttaa ja kädet eivät jaksaisi hilata hommaa irti enää yhdestäkään kivikosta.

Uutuanjoki vie voimat ja päätämme leiriytyä suunniteltua aikaisemmin.

Kolmas päivä: Uutuanjoki – Routasenkuru

Yön ripeksinyt sade katoaa, kartalta soistuvaksi arvioitu alue onkin melottavaa, olen oppinut nostamaan takapuolen penkistä matalikoissa enkä karahda enää jokaiseen kivikkoon, melani vedot vievät eteenpäin. Olen edelleen hidas kaikessa säädössä, mutta lautta etenee. Vuontisjärveä ylittäessä oppimisen ilo naurattaa. Toissa päivänä en olisi pystynyt ylittämään selkää tämän päivän tuulessa. Nyt osaan!

Ripustamme rastin numero 6 Norjan rajalle ja käännymme kohti etelää ja yhtä reissun hienoimmaksi arveltua kohdetta, Routasenkurua. Sana ’routanen’ pohjautuu ilmeisesti pohjoissaamen sanaan ’ruovddáš’, joka tarkoittaa kapeaa rotkoa.

Kurun alkusoitto on lempeää könyämistä. Koska vettä on vähänlaisesti ja etenemme vastavirtaan, kiskomme lauttojamme suurimman osan matkaa. Jätämme varusteemme toviksi kuruun ja kiipeämme 200 metrin korkeuteen viemään rastia numero 8. Kun huomio ei kiinnity lautan kanssa temmellykseen, avautuvat silmät ja näen kaikkialla kukkia. Tämän huomion jälkeen koko Vätsäri tuntuu olevan kukkamatolla peitelty. Rotkon reunat pursuilevat suopursuputouksista, lakkojen valkoiset terälehdet lupailevat makeaa marjasatoa, kaikkia vaaleanpunaisia en edes tunnista.

Muistelen kesäkuutani Grönlannissa, jota luulin etukäteen arktiseksi, mutta joka osoittautuikin ennen kaikkea kukkivaksi. Rastilta avautuu uskomatonta, avaraa panoraamaa lähes jokaiseen ilman suuntaan. Yksin tämä maisema olisi jo retken arvoinen, mutta mepä olemmekin maastoillaan liioittelevassa Vätsärin erämaassa.

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

Routasenkurun alku sai päästelemään ’ooh’- ja ’aah’-ääniä, mutta täyteläisin elämys on vielä edessä. Jos haluat vain tietää, miltä loppuosuuden kulkeminen tuntui, lue toki eteenpäin. Jos haluat tuntea, millaista se oli, noudata seuraavia ohjeita:

• aloita valmistautuminen kolmea vuorokautta aikaisemmin pukeutumalla villakerraston paitaan ja kurahousuihin oikean atmosfäärin ja mikroilmaston saavuttamiseksi
• köytä taloudestasi löytyvä suurin mahdollinen matkalaukku naruilla selkään, ota toiseen käteen kengurupallo (=lautta) ja toiseen käteen harjanvarsi (=mela)
• jos taloudessa on lapsia, pyydä heitä häärimään ympärilläsi inisten ja yhdellä kädellä nipistellen. Kun pysähdyt lukemaan karttaa, tulee inisevien lasten nipistellä molemmilla käsillä. Jos taloudessa on lapsia, on oletettavaa, että lattialla on jo valmiiksi tunnelmaharjoitukseen tarvittavia legoja ja muuta rekvisiittaa. Jos ei ole, siirry kokemaan eläytymisharjoitusta lähimpään, mielellään purolla varustettuun, pajukkoon.
• jos haluat kokea viimeisimmän ja kapeimman lohkareikon tunnelman, boulderoi itsesi ruokailupöydän alitse pitäen koko varustus mukanasi

Pasi Talvitie kirjoittaa Retkipaikka.fi:n artikkelissa Routasenkurusta:

”Lempeimmillään Routasenkuru on viehättävä retkipaikka, hankalimmillaan läpikäymätön rotko, joka on viisainta kiertää.” ”Kulku kurun pohjalla on paikoin hankalaa tai mahdotonta, joten helpointa on seurailla kurun ylälaitaa, joko sen itä- tai länsipuolta. Näistä itäpuoli tarjoaa hienommat näköalat.”

• 

• 

• 

• 

• 

Mönkiminen mielipuolisessa lohkareikossa on raskasta, mutta riemukasta. Olemme paikassa, jossa ei todellakaan pitäisi minkään järjen mukaan olla. Olemme saaneet meloa ja saamme jatkossakin meloa paikoissa, joihin ei pääse melomaan millään muulla tavalla, kuin raahaamalla oman pullero-paattinsa ihan itse mukanaan.

Kiinnitämme rastin numero 9 vesiliukumäkenäkin tunnetun putouksen viereen. Kuru on vaatinut kaiken keskittymiskykymme, eikä kumpikaan ole huomannut ajan ja kaloreiden katoavaisuutta. Ihmettelemme mielissämme oudon huteraa tunnetta. Ikään kuin pyörryttäisi. Ja pyörryttäähän meitä. Tähän asti hontelon polviin ovat aiheuttaneet maisemat, nyt nälkä ja väsymys. Kello on kymmenen ja edellisestä ruuanmurusta ei ole mitään muistijälkeä. Pystytämme leirin niille jalansijoille. Sattumalta paikka on satumaisen kaunis.

Vätsäri ja varustuksen kulmakiviä

Hyvissä ajoin ennen reissua saan valmiin, testatun ja viime vuodesta viisastuneen pakkauslistan. Ohje mukailee pitkälti tätä Ukuit.fi-sivuston Varustelista packraft-avokanoottiretkelle-listausta.

Eniten iloitsin uusista kuivapuvun housuistani. Kertakustannuksena hankinta kirpaisi, mutta toivon näiden unelmien uimahousujen kestävän rymyreissuja vähintäänkin laulun vuoteen 2080. Umpisukkaiset kuivapuvunhousut yhdistettyinä kevyisiin saappaisiin, joiden suun sain näppärästi suljettua housunlahkeiden tarranauhalla, mahdollistivat nautinnollisen vetten alla kävelyn. Olin iloinen kuin lapsi lätäkössä. Saatoin kulkea mihin vain sukkien kastumatta. Vetten päällä kävely ei ole mitään tähän retkeilijän kokemaan ihmeeseen verrattuna.

Kaikessa epäergonomisuudessaankin vedenkestävä laukku oli paras valinta. Vaikka tavalliseen rinkkaankin kaiken voisi pakata kuivapusseihin, olisivat pussit päältä pääosan ajasta vedessä ja sälän kanssa välppääminen märkää rähmintää.

Ruoka-astioissa grammoja säästettiin mukavasti, kun toinen söi aina kattilasta ja minä suuresta kuksastani. Tämä toimi. Ihan kaikesta en sentään tinkinyt. Mukana kulki Aeropress-kahvitötterö ja oikea kamera. Ilman näitä en ihan helposti lähde retkeilemään.

Omiin vaelluksiini verrattuna varustus oli varsin virtaviivainen, mutta samaan aikaan rasteja viemään lähteneen Alpon reppu oli omaani verrattuna nenäliinapaketin kokoinen. Ihailen hänen taitojaan, silti pidän oman, läjämmän linjani.

Maaston riehaannuttua kukkimaan huolella, olisi ollut hauskaa etsiä kukille oikeita nimiä, oppia joku uusikin. Onneksi en hetken harkinnan jälkeen pakannut kasvikirjaa mukaani. Retkessä oli näinkin ihan riittämiin liikkuvia osia, olimmehan ensisijaisesti viemässä rasteja – lystinpidosta toki tinkimättä.

Neljäs päivä: Routasenkuru – Taimenlammet

Nousu rastille numero 10 on alkuosaltaan tutun tuskaisaa, mutta pian maisema avautuu, alusta pehmenee ja voimme pudottaa lautat liinoilla kiskottaviksi. Tovin odotamme kilpailun johdolta lupaa rastipaikan hienoiseen justeeraukseen, sitten jatkamme kevyeksi muuttunutta kulkua. Elämä palleropaatin kanssa on muuttunut rutiiniksi, laukku hyppää lautan kyytiin ja sieltä pois tuskailematta. Veteen siirtyminen ja sieltä nousu sujuvat huomaamatta. Säätö ei vie keskittymistä, voi heittäytyä täysillä lystinpitoon – sillä sitä tämä ympäri pyöreiden päivien mittainen rymyäminen teiden tietämättömissä meidän mielistämme on.

Pysähdymme lounastamaan vain kesäkaudella avoinna olevalle Rajapään autiotuvalle ja suuntaamme sieltä kohti rastia numero 17.

”Tämähän menee kuin Albaniassa” tuumaa Tiukunen matkan sujuvuutta. Hymyilyttää. Joku voisi luulla lausahduksen sisältävän jotain synkkää, mutta ei. Muistomme Albanian vaellusreissulta ovat vain valoisia.

Jalat jo kyselevät joko pysähtyisimme, mutta ensimmäisessä ajatellussa paikassa on teltta ja sitä seuraavassa toinen! Mitä ihmettä – ihmisiä omaksi omimassamme erämaassa!

Illan kainoa tiedustelua lukuun ottamatta jalkani, käteni ja ihan joka kappaleeni ovat kulkeneet koko matkan ryppyilemättä. Kiittelen jokaista solua, oma paras kroppani – mihin on taas jaksanutkaan minut kuljettaa!

Viides päivä: Taimenlammet – Tuulijärvi

Matka rastille numero 16 sujuu ilman käsiä. Myötätuuli puhaltaa lautan vesistön toivottuun reunaan. Rastipisteen läheltä ei löydy tänne pian saapuvan rastivahdin toivomia puita riippumatolle, mutta muilta osin iloitsemme hänen puolestaan paikan kauneudesta.

Mukana kulkeneet poijurastien kohokepit jäävät kyydistä pienten ylänkölampien keskelle, rasteille 14 ja 15. Saamme rallatella tämän rastivälin alamäkeen upeaa, avaraa maisemaa ihaillen. Kisaajat kulkevat välin päinvastaiseen suuntaan ja tarpovat ylämäkeen.

Rastien 11 ja 12 välillä pudottaudumme alas joen varteen ihailemaan veden kulkua. Vastavirtaan kulkiessa ei vesistö tarjoa kovinkaan monia melontaosuuksia, mutta lukuisat pienet putoukset ja villisti temmeltävä vesi ovat kaiken könyämisen arvoisia. Harmittelemme hieman kisaajien puolesta, jotka tuskin koukkaisivat tätä vettä ihailemaan.

Heiveröinen verkko saa juuri ja juuri tekstiviestin matkaan. Vastausviestistä opimme seuraavan päivän tuuliennusteen lupaavan tiukkaa vastaista. Luovumme suunnitellusta, pitkästä melontaosuudesta ja etsimme kartalta suunnitelma-B:n.

Viides päivä: Taimenlammet – Sanila

Olen ihanasti erämaatunut. Istun mättäikössä. Ei ole kaipuu mihinkään ja olen kokonaisena juuri tässä. Pakkaamme leirin ja käymme kävellen viemässä reissumme rasteista viimeisen, rastin numero 13. Tuulijärveltä Vainosjärvelle siirtyessä molskahdamme kaikkein pienimpäänkin lätäkköön, vaikka melottavaa olisi vain muutaman kauhaisun verran. Tiukunen jatkaisi yhden yön varikkopysähdyksen jälkeen erämaaseikkailuaan, mutta minulle päivä on viimeinen ennen kotimatkaa.

Ajatus säilyy pääosin tässä hetkessä ja karkaa vain ajoittain miettimään pian matkaan lähtevien kilpailijoiden taivalta. Millaisia reitinvalintoja tulevat tekemään? Ymmärtävätkö yhtään etukäteen, miten hidasta meno paikoin on? Muistavatko varmasti ihailla myös maisemia?

Perillä Sanilassa laskemme laukut porotilan portaille. Rankkasade rämistelee pihalla, kun eteemme kannetaan lautaselliset lämmintä ruokaa. Vierestä katsottuna näytämme ehkä toisiimme tympääntyneiltä. Erämaan jälkitilaa ei halua sanoilla sotkea. Tuijotamme onnellisina johonkin tyhjyyksiin.

Kiitos Tiukunen!

Ilman kutsua tälle rastireissulle, olisi Vätsäri edelleen mielessäni hortoileva unelma ja packraft kuvien kummajainen.

Kiitos riemuironiasta, hölötyksen ja asiapuheen täyteläisestä balanssisista, hössötyksen täydellisestä poissaolosta, viiltävän taidokkaasta suunnistuksesta (emmehän päätyneet edes väärän valtion puolelle!), loppuun hiotusta pakkauslistasta, matkasuunnitelmasta ja vaihtuvista, maukkaista oman keittiön retkiruuista!

Kokeilisitko packraft-reppulauttailua?

Tiukunen eli Johanna Hakala järjestää packraft-retkiä ja lajikokeiluja 2–5 hengen ryhmille. Kalenterissa on jo muutama ajankohta valmiina varattavaksi, mutta hauskimman retken saat, jos tilaat ryhmällesi ihan omista toiveista kootun retken. Tiukusen reppulauttaopastukset voivat suuntautua pääkaupunkiseudun lähistöllä mihin vain vesistöille.

Oletko kauhulla kuunnellut tarinoita Nuuksion ruuhkista?  Nuuksion parhaat, puolisalaiset lätäköt pääset kokemaan ruuhkatta näillä retkillä. Eikä menon tarvitse olla Vätsärin kaltaista erämaarymyä. Sen sijaan hellepäivän letkeät lampihyppelyt, ovat taatusti mieluisia tilauksia.

Varaa oma reppulauttareissusi täältä!

Caj Koskinen, omissa mielikuvissani yksi Suomen suurimmista reppulauttureista, aloitta packraft-seikkailunsa – tättä-dää! – mistäpä muualta kuin Vätsäristä ja on päätynyt sen jälkeen uskomattomiin paikkoihin mm. melomaan Grand Canyonin läpi. Suosittelen lukemaan Caj:n tarinan: Retkikaverina packraft eli reppulautta.

Kairacross Vätsäri 2021

• Outdoor-Katin reissuraportti Twin Turtles -joukkueen kilpailusta
• Kairacross Vätsäri -tapahtumainfo
• Kairacross Vätsäri 2021 – tulokset ja uutiset

Tuoreimpia kirjoituksiani

• Lehtoukonhattu & luontopolku mystisen myrskyhatun jäljillä
• Avantouinti – kolmen saunan viikonloppu Pohjois-Karjalassa
• Joululahjavinkit luontoliikkujille
• Karhunpolku – 133 km itäistä neulasmattoa lokakuussa
• Melontaretkellä Pohjoisen Saimaan saaristossa, Rääkkylässä
• Vätsäri – packraft-vaelluksella ja rastitalkoissa
• Rääkkylän Saaristo Trail: Pyöräretkellä Pohjoisen Saimaan saaristossa
• Pohjois-Karjalan erikoisimmat majoituspaikat luontomatkaajalle
• Patvinsuon kansallispuisto – keväinen festivaalimatka
• Pöllöretki – ihan(an) pimeää puuhaa